Pitkäperjantai

Tänään pitkäperjantaina sain saarnata Jalkarannan seurakuntakodilla. Saarnan jouduin toteuttamaan kännykällä, joka muuntaa tekstin puheeksi.

"Jeesusta lähdettiin viemään. Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen. Pilatu oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: ”Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’” Pilatu vastasi: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”

    Ristiinnaulittuaan Jeesuksen sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa. He ottivat myös paidan, mutta kun se oli saumaton, ylhäältä alas samaa kudosta, he sanoivat toisilleen: ”Ei revitä sitä. Heitetään arpaa, kuka sen saa.” Näin kävi toteen tämä kirjoituksen sana:

      - He jakavat keskenään vaatteeni

      ja heittävät puvustani arpaa.

    Juuri näin sotilaat tekivät.

    Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.

    Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ”Minun on jano.” Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: ”Se on täytetty.” Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä."  (Joh. 19)

Rakkaat kristityt!

Edellisestä saarnasta täällä Jalkarannassa on kulunut noin 38 vuotta. Aika on vierinyt. Viime aikojen omakohtainen muutos on puhevamma. Siksi joudun puheen selkeyden vuoksi käyttämään teknistä apuvälinettä.

Elämään liittyy tiettyjä peruskysymyksiä, joihin vastauksen löytäminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Voin esittää niistä kaksi. Ensimmäinen olisi tämä: Kuka sinä olet? Ja toinen – aivan yhtä vaikea olisi tämä: Kuka minä olen? Mikä on tehnyt sinusta ja minusta juuri meidät? Olemmehan me kaikki ihmiset aivan erityisiä persoonallisuuksia. Jokainen meistä on aivan ainut kertainen. Hiljaisella viikolla kysymys, kuka sinä Jeesus olet – nousee luonnollisesti pintaan.

Elämä kantaa sisällään paljon arvoituksia. On paljon asioita, joiden merkityksen voimme keksiä. Asioita, jotka tuntuvat hämäriltä, mutta voivat aueta ymmärrykselle. Mutta arvoituksista poiketen on olemassa myös salaisuuksia. Salaisuuksia, joihin ei ole arvoitusten tavoin ratkaisua. Salaisuudet säilyvät.

Kaksi suurinta salaisuutta lienevät nämä. Alku ja loppu. Tai vielä selvemmin sanottuna. Syntymä ja kuolema.

Kuinka kahdesta solusta, jotka liittyivät toisiinsa, tuli juuri sinä tai minä. Ihminen, joka voi sanoa itsestään – erotukseksi kaikista muista miljardeista ihmisistä- minä. Ainutlaatuinen, ainutkertainen, erilainen – persoonallinen minä. Oma salaisuutensa tämä.

Tai tuo toinen salaisuus. Loppu. Kuolema. Mitä se on?

Sairaalan huoneen pöydälle on tuotu kynttilä. Kourallinen omaisia on kokoontunut vuoteen ympärille. On hiljaista. Joku pyyhkii poskilta valuvia kyyneleitä. Läheinen, pois mennyt ihminen makaa vuoteella. Hengitys on lakannut. Kivut ovat ohi. Iholla viipyy vielä hivenen lämpöä. Tuntuu kuin rypyt alkaisivat silota. Siinä hän on. Vai onko? Mitä on tapahtunut? Mitä on kuolema. Missä on ”minä”?

Lähes jokaisen kirkon alttarilta tai seinältä löytyy krusifiksi, jossa on kuvattuna Jeesus ristillä. Täällä Jalkarannan seurakuntakodin alttarilla on risti – ja alttarin takaa ulkoa löydämme myös ristin. Moni kantaa ristiä kaulassaan. Tänäänkin. Tosin tuo risti harvoin on krusifiksi, jossa olisi kuvattuna myös ristiinnaulittu. Risti kuitenkin muistuttaa meitä noista tapahtumista, jotka tapahtuivat hieman vajaat kaksituhatta vuotta sitten. Risti muistuttaa hetkestä, josta päivän evankeliumi kertoo. Risti muistuttaa meitä ”pitkäperjantaista”. ”Suuresta perjantaista”. ”Hyvästä perjantaista”. ”Pyhästä perjantaista”. – riippuen siitä millä kielellä asia ilmaistaan.

Päivä vie meidät kuoleman äärelle. Viivymme hetken Jerusalemin kaupungin ulkopuolella Golgatan kukkulan äärellä. Ihmisiä kulkee ohi. He vilkaisevat kukkulalle, jos vilkaisevat. Kaikki eivät vilkaise – koska näky roomalaisten miehittäjien aikaan oli tuttu. Rikollisten naulitseminen ristiin oli tavallista. Nyt näky oli poikkeava. Ristiin oli kirjoitettu viesti. Jeesus nasaretilainen juutalaisten kuningas.

Muutamat sotilaat seisovat hoitamassa miehittäjän tehtäväänsä. Jakavat uhrien vaatteet keskenään – kuitatakseen siitä lisän palkkaansa.

Mutta läsnä on myös Jeesuksen läheisiä. Heille tilanne on aivan toinen.

” Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. ” Näin meille evankeliumin katkelma kertoi.

Maria, Jeesuksen äiti oli tietenkin tuntenut poikansa jo syntymästä lähtien. Nuo muut läheiset olivat tulleet tutuiksi elämän matkan varrella. Mutta Jeesuksesta oli tullut läheinen. Voin vain kuvitella, kuinka tuo hetki satutti ja kosketti syvälle. Tässäkö on kaiken loppu?

He olivat kuulleet, nähneet ja kokeneet koskettavia asioita yhteisellä matkalla. Moni oli saanut tulla terveeksi. Moni – muiden hylkäämä – oli saanut tulla hyväksytyksi. Tuomittu oli saanut kokea armahduksen – kivet oli jääneet heittämättä. Sokea oli saanut näkönsä. Kuuro kuulonsa. Mykkä saanut puhekykynsä takaisin. Spitaalisia eli lepratautisia oli tullut terveeksi. Halvaantunut oli saanut liikuntakykynsä takaisin. Jopa miehittäjiin kuuluvan upseerin tytär oli saanut avun. Nälkäisille oli tarjottu ruokaa. Muutama kuollutkin oli tullut herätetyksi. Vapahtajamme tuli tunnetuksi siitä, että hän teki hyvää, hän auttoi, hän rakasti. Jeesuksen seuraajilla oli vahva kokemus siitä, kuinka hyvä voittaa, rakkaus voittaa. Siinä oli jotain aivan uutta. Mutta tähänkö nyt kaikki päättyy?

Nyt nämä – joille Jeesus varmasti oli hyvin rakas – seuraavat ristin äärellä kuinka kuolema saapuu ja vie hänet pois, katkaisee yhteyden. Ja vielä silloinkin Kristuksen rakkaus saa ilmauksensa: ”Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.””

Muutamaa päivää aiemmin Jeesus oli ollut Martan, Marian ja Lasaruksen kodissa Betesdassa. Siellä Maria oli voidellut hänet hautaamista varten. No sitä ei Maria ehkä ajatellut. Jeesus tiesi mihin oli kulkemassa – mikä edessä odotti.

Jäähyväispuheessaan Jeesus avasi oppilailleen tuota elämän salaisuutta. Kuka minä olen? Sanomalla näin. ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.”

Rakkautta loppuun asti. Sellainen oli Vapahtajamme tie. Vain rakkaus avaa tien. Vain rakkaus kuvaa Jumalamme olemusta. Jumala on rakkaus.

Tämän saarnan ajan seinällä on ollut nähtävissä krusifiksi – muistuttamassa meille pitkänperjantain sanomasta. Tuon krusifiksin olen saanut tädiltäni rippilahjaksi vuonna seitsemänkymmentä. Siis reilut viisikymmentä vuotta sitten. Sillä on aina ollut paikkansa huoneeni seinällä. Vuosien myötä ovat kuitenkin kädet hävinneet. Aluksi se tietenkin harmitti – vuodet kuitenkin opettivat, että me saamme toimia Kristuksen käsinä tässä ajassa. Hän tarvitsee niitä. Hänen rakkautensa tarvitsee edelleen toimijansa.

Katsellessaan Jeesusta ristillä, kantaessaan hänet iltapäivällä hautaan – eivät hänen läheisensä voineet ymmärtää mistä oli kyse. Salaisuus, suru ja kaipaus täytti mielen. Me tiedämme mitä sitten tapahtui, me näemme ristillä sovittajan, Vapahtajan. Tuon salaisuuden ääreen me kristittyinä palaamme pääsiäisenä. Nyt kuolema oli vain salaisuus. Onneksi me tiedämme, valo koittaa. Hyvä voittaa.