Uskonko?

Kristittynä - tiedän ja tunnen olevani kristitty – usko on keskeinen termi. Usko Kristukseen, kolmiyhteiseen Jumalaan on luonnollisesti kristityn tunnusmerkki. Uskonko?

Miksi tämä kysymys? Mitä usko on? Voinko jotenkin itseäni kuulostelemalla vakuuttua uskostani? En mielestäni. Mielestäni usko on vähän kuin märkä saippua – kun siihen tarttuu se liukkaana helposti lipsahtaa kädestä. Mistä voin tietää uskovani – vai onko se lainkaan mahdollista.

Usko on terminä tai käsitteenä hyvin mielenkiintoinen – kyse on kokemuksesta. Mutta jälleen kokemuksesta, josta on vaikea ilmaista mitään todistetta. Asian tekee ehkä vielä haastavammaksi se, että kolikon toisella puolella on epäily. Missä ei ole uskoa – siellä ei ole epäilyäkään. Tarkoitan sitä, että siellä missä ei ole uskoa – ei siellä ole epäilystäkään. Silloin ollaan vain varmana jostain, mitä ei omasta mielestä ole. Usko ja mielipide eivät minulle ole sama asia.

Kuka minä olen? Minulle usko ei avaudu siitä, että kuuntelisin itseäni. Kyse on minulle paljon isommasta asiasta. Usein olen ilmaissut asian tähän tapaan: Omasta uskosta en voi vakuuttua, mutta olen täysin vakuuttunut siitä, että minulla on hyvä Vapahtaja, Kristus. Uskon kohde on enemmän kuin oma kokemus. Usko ja tunnetila eivät ole sama asia. Tunteet elävät ja vaihtuvat hetkestä toiseen.

Onko tällä vaikutusta minuun. On toki – kokemus siitä, että saa olla armahdettu ja rakastettu kantaa elämässä ja antaa pohjan koko tapaan suhtautua elämään ja toisiin ihmisiin – kaikkeen siihen, mitä ympärillään näkee ja kokee. Kokemus on vahva – mutta se ei synny siitä, että kysyn itseltäni: ”Uskonko?”

Uusin Uuden Testamentin käännös (UT 2020) toteaa uskosta seuraavasti: ”Uskolle totta on se, mitä toivotaan, ja näkymätön on sille näkyvää.” Hpr.11:1

Kuvan kädettömällä krusifiksilla oli kädet, kun sain tuon lahjaksi tädiltäni rippijuhlissani vuonna 1970. Kädet ovat jääneet matkan varrelle. Mutta vuosien myötä on kirkastunut, että meidät itse kunkin on kutsuttu toimimaan juuri Kristuksen käsinä tässä maailmassa.

 

Minä olen...

Minä olen – on ilmaisu, tuntuu jotenkin hyvin oleelliselta asialta. Yllä oleva kuva kertoo muuta – ”Olen suomalaista kartonkia”. Ymmärrän toki, että sen ilmaiseminen, että tuo tortillan sisältänyt pahvirasia on kierrätettävää suomalaista materiaalia, on sinänsä merkittävä asia. Mutta… olen. Kuka voi ilmaista tai sanoa: ”Olen”.

Minun ymmärrykselläni tuollainen ilmaisu kuuluu vain jollekin persoonalle. Henkilölle.

Onko eläimillä kielensä – en tiedä. Jotenkin on kuitenkin selvää, että saman lajin eläimet kommunikoivat keskenään. Linnut osaavat pariutua tai lähtiessään muuttomatkalle kokoontua parveksi ja lähteä turvallisesti matkaan. Kotieläimien kanssa syntyy kontakti – siinäkin on jotain yksilöllistä.

Sisarellani ja hänen miehellään on jo useamman vuoden kestänyt mielenkiintoinen tuttavuus. Kun he kesällä menevät verkoille – eräs harmaalokki tulee aina heidän seurakseen. Se uskaltaa tulla aivan veneen viereen odottamaan kalan perkeitä. Näin joka ikinen kesäaamu. Kun kalat fileoidaan ja vielä jää jotain syötävää lokille ja se tulee laiturin nokkaan odottamaan. Siitä on tullut suorastaan kesy kaveri. Mielenkiintoista. Eläimetkin ovat monessa mielessä yksilöitä.

Mutta – se mikä mielessäni on – on kyse siitä, milloin minä syntyy, ja mitä sille tapahtuu, kun aikanaan elämän mitta tulee täyteen. Kristillisen uskon mukaisesti minä ei katoa kuolemassakaan. Minä, persoona, korvataan raamatullisessa ja kristillisessä tekstissä usein ilmaisulla ”sielu”. Sielun kuolemattomuus on mielenkiintoinen asia.

Mikä tekee minusta minut? Usein saatetaan käyttää ilmaisua: Tunnen sydämessäni iloa tai surua. Sydämeni on täynnä haikeutta tai kaipausta – mutta miten käy, jos konkreettisesti tehdään elinsiirto ja sydän vaihdetaan. Vaihtuuko minä – ei vaihdu. Missä minä on? Mihin tuo kunkin ihmisen ainutlaatuisuus, itseys, kätkeytyy?

Moneen asiaan voi liittää ajatuksen tuollaisesta persoonallisuudesta ja ainutlaatuisuudesta… mutta ei kartonkiin.

Kamera esiin

Näetkö metsää puilta? Näinhän sitä joskus kysytään – taustalla sen pohdinta näenkö isompia kokonaisuuksia. Toki hyvin aiheellinen näkökulma. Kokonaisuus luo kontekstin, ympäristön, joka antaa yksityiskohdille merkityksen. Sama pätee usein myös sanoihin ja sanoituksiin.

Mutta näetkö puita metsältä? Näetkö yksityiskohtia? On upeaa, kuinka pienet yksityiskohdat ovat kuin pieniä aarteita. Puun lehti, sudenkorento, rantasipi, lokki, orava… niin ihan mikä vain osa luontoa. Luonto on niin monipuolinen. Se, että luonnon monimuotoisuudesta ollaan meidän aikanamme huolissaan – on todellinen huolen aihe.

Niin – miksi usein kaivan kameran esiin ja kuvaan. Enkä kuvaa vain maisemia (joissa usein näkyy veneen keula), vaan nimenomaan zoomaan ja kuvaan jonkin yksityiskohdan, johon huomioni on kohdistunut. Jostain syystä tuollaiset pienet yksityiskohdat – erityisesti kun on kyse jostain elävästä – herättävät minussa jotain myönteistä. Usein ne kätkevät sisälleen jotain rauhasta.

Meidän aikanamme puhutaan ilmaston lämpenemisestä ja sen mukanaan tuomasta muutoksesta planeettamme elämään. Jotain tapahtuu. Jokin muuttuu. Katoaako elämä?

Vuosia sitten muistan kuulleeni tai lukeneeni suuren uutisen. Tähtitieteilijät olivat tehneet havainnon planeetasta, jossa oli havaittavissa elämän edellytykset. Kyseinen planeetta sisälsi sellaisella etäisyydellä auringostaan, että oli olemassa edellytykset elämään. Tämä liittyi siihen, että kyseisellä planeetalla vesi saattoi esiintyä vastaavissa muodoissa kuin maapallolla. Mikä tässä uutisessa jäi puhuttelemaan? Yksinkertaisesti se, että kyseinen taivaankappale sijaitsi muutaman tuhannen valovuoden päässä maapallolta.

Oli sitten elämää muualla universumissamme tai ei – elämä on ihme. Se on hyvin harvinainen ihme – kun ymmärretään ja nähdään metsä puilta. Elämässä on jotain ainutlaatuista.

Ehkäpä siksi kaivan kamerani esiin lähes päivittäin ja pyrin kuvaamaan tuota ihmettä.