Minä olen – on ilmaisu, tuntuu jotenkin hyvin oleelliselta asialta. Yllä oleva kuva kertoo muuta – ”Olen suomalaista kartonkia”. Ymmärrän toki, että sen ilmaiseminen, että tuo tortillan sisältänyt pahvirasia on kierrätettävää suomalaista materiaalia, on sinänsä merkittävä asia. Mutta… olen. Kuka voi ilmaista tai sanoa: ”Olen”.
Minun ymmärrykselläni tuollainen ilmaisu kuuluu vain jollekin persoonalle. Henkilölle.
Onko eläimillä kielensä – en tiedä. Jotenkin on kuitenkin selvää, että saman lajin eläimet kommunikoivat keskenään. Linnut osaavat pariutua tai lähtiessään muuttomatkalle kokoontua parveksi ja lähteä turvallisesti matkaan. Kotieläimien kanssa syntyy kontakti – siinäkin on jotain yksilöllistä.
Sisarellani ja hänen miehellään on jo useamman vuoden kestänyt mielenkiintoinen tuttavuus. Kun he kesällä menevät verkoille – eräs harmaalokki tulee aina heidän seurakseen. Se uskaltaa tulla aivan veneen viereen odottamaan kalan perkeitä. Näin joka ikinen kesäaamu. Kun kalat fileoidaan ja vielä jää jotain syötävää lokille ja se tulee laiturin nokkaan odottamaan. Siitä on tullut suorastaan kesy kaveri. Mielenkiintoista. Eläimetkin ovat monessa mielessä yksilöitä.
Mutta – se mikä mielessäni on – on kyse siitä, milloin minä syntyy, ja mitä sille tapahtuu, kun aikanaan elämän mitta tulee täyteen. Kristillisen uskon mukaisesti minä ei katoa kuolemassakaan. Minä, persoona, korvataan raamatullisessa ja kristillisessä tekstissä usein ilmaisulla ”sielu”. Sielun kuolemattomuus on mielenkiintoinen asia.
Mikä tekee minusta minut? Usein saatetaan käyttää ilmaisua: Tunnen sydämessäni iloa tai surua. Sydämeni on täynnä haikeutta tai kaipausta – mutta miten käy, jos konkreettisesti tehdään elinsiirto ja sydän vaihdetaan. Vaihtuuko minä – ei vaihdu. Missä minä on? Mihin tuo kunkin ihmisen ainutlaatuisuus, itseys, kätkeytyy?
Moneen asiaan voi liittää ajatuksen tuollaisesta persoonallisuudesta ja ainutlaatuisuudesta… mutta ei kartonkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti