JOULURUOKAA

 

Aika kulkee meillä itse kullakin koko ajan eteenpäin. Kun ottaa askelen kohti tulevaisuutta, jotain jättää aina taakseen. Näin se vain on.

Viime aikoina oma huomioni alkaa yhä enemmän kiintyä siihen mikä on jäänyt omalta osaltani historiaan. Tässäpä lyhyttä listaa kyseisestä teemasta.

Joulupuuro, joulukinkku, perunalaatikko, lanttulaatikko, joulutortut ja tietenkin monet muutkin. Nuotiolla paistettu grillimakkara, hamburgerit, lihapiirakat, nakit, kuhafilee, lohifilee, sushi... Samaan historiaan mahtuu toki myös tee, kahvi, puna- ja valkoviini...

On asioita, joita oikeasti on aika ajoin ikävä, kun tekisi mieli nauttia ja syödä jotain, mutta se ei vain enää ole mahdollista. Kun ruokaa ottaa suuhunsa on tärkeää, että kieli pyörittää ja liikuttaa sitä oikein, jotta hampaat voivat sen murentaa tarpeeksi pieneksi ja ennen kaikkea on pystyttävä nielemään.

Jos vaihtoehtona, mikä on tullut viime aikoina hyvin tutuksi, on se, että laitat suuhun melkein mitä vaan niin seurauksena on yskiminen, jotta saisi ilman virtaamaan keuhkoihin. Tukehtumisen riski kasvaa päivä päivältä.

No ei sinne suuhun tarvitse välttämättä mitään laittaa, riittää jatkuva syljen erityskin aiheuttamaan tuota samaista yskimistä. Syljen eritykseen ei tunnu mikään tarjolla ollut helpottava keino auttavan.

No onneksi ravinto ei kuitenkaan ole loppuut. Tänään sain apteekissa kiittää farmaseuttia jouluruuasta, kun kävin hakemista monta laatikkoa kuvassa näkyviä letkuruokapulloja. Niin ruoka kuin juoma löytää tiensä vatsaan letkun kautta. Hyvä, että sellainen on mahdollista.

Letkuruoka alkoi syyskuun alussa, mutta pitkin syksyä saattoi nauttia vielä soseutettuna monenlaista ruokaa ja sakeutettuna juomaa, mutta nyt se aika alkaa olla ohitse.

Toinen asia, joka myös on jäänyt osaltani historiaan on laulaminen. Erityisesti näin joulun alla se on koskettava asia. Jouluajan perinteisiin kuuluvat monet rakkaat ja kauniit laulut, joita on vaikka Kauneimmissa joululauluissa saanut laulaa. Nyt saa vain kuunnella. Se on aika tavalla eri asia. Onneksi sormet pelittävät, niin voi niitä sentään soitella.

Muutenhan tulevaisuus on auki. Edelleen voi lähteä rauhassa lenkille ja tehdä mitä mieleen juolahtaa, vaikka ottaa ja naputella tällaista blogia. On siinä kieltämättä hyvätkin puolensa, että ALS taudilla on minulla ainakin toistaiseksi vain tämä bulbaarinen muotonsa eli sen ongelmat liittyvät pääasiallisesti toimintoihin, jotka tavalla tai toisella liittyvät suun seutuun.

ASKEL ETEENPÄIN

 

Viikon verran on tullut vietettyä aikaa Kruunupuistossa ALS-sairastavien sopeutumivalmennuksessa. Kurssi oli tarkoitettua ALS-tautia sairastaville ja heidän läheisilleen. Olin siis kurssilla rakkaan vaimoni kanssa.

Ryhmämme oli varsin pieni, neljä ALS-tautia sairastavaa ja jokaisen läheinen.

Keskustelut ryhmän kesken alkoi heti ensimmäisestä tapaamisesta. Ja kurssin edetessä keskustelu vain lisääntyi. Osa keskusteluista käytiin ohjelman mukaisissa tapaamisissa, mutta yhtälailla keskusteluja käytiin ruokapöydässä tai illan suussa kahvilan tiloissa. Yhteys ja ystävyys syntyi ja siitä luonnollisesti voi olla hyvin iloinen ja kiitollinen. Hyvä yhteys syntyi myös paikallisten työntekijöiden kanssa.

Kun minä sairastan ALSia, joka ainakin toistaiseksi painottuu vain suun seutuun. Eli puhuminen tapahtuu vain puhelimen tai tabletin avustuksella ja pääosa ruokailusta jo PEG-letkun välityksellä, tosin vielä voi sopivasti soseutettua ruokaa syödä. Ruokailussa kokemus oli hyvin mielenkiintoinen. Sai valita seisovasta pöydästä ihan mitä vain tahtoi ja sitten pyytää sen soseuttamista. Ja näin tapahtui - aina siitä tuli käsittämättömän helposti syötävää ja valitsemien ruokien makuista. Salaattiakin sai soseutettuna. Kyllä kelpasi.

No mikä oli valmennuksen tavoitteena? Monesti lienee niin, että jos lähtee kuntoutukseen, on tavoitteena se, että kunto paranee. Mutta tämän taudin kanssa ei valitettavasti sellaista tavoitetta voi olla. ALS on tauti, jota tällä hetkellä ympäri maailmaa tutkitaan paljon, mutta tietä parantumiseen ei ole.

Kurssilla oli mielestäni selvästi kaksi tavoitetta. Ensimmäinen noista tavoitteista se, että pyritään ylläpitämään nykyistä kuntoa niin hyvin kuin se suinkin on mahdollista. Tämäkin hyvin tietoisena siitä, että kyseessä oleva lihastauti kulkee omaa tietään ja etenee jokaisella omaa vauhtia.

Toinen tavoite on tulla tietoiseksi, kuinka selvitä tilanteista, jotka vaikeutumistaan vaikeutuvat. Niiden merkeissä tutustuttiin monenlaisiin apuvälineisiin. Toiset niistä ovat isoja, vaikka nostimia. Ja toiset pieniä ja arkisia vaikka tietynlaisia lusikoita, jos kättä ei pysty enää kääntämään niin, että lusikka osuisi suuhun.

Meillä ALS-potilailla kahdella - eli minulla ja yhdellä - tauti oli alkanut suun seudulta. Kahdelta muulta tauti oli alkanut käsistä ja jaloista. On selvää, että tilanteet ovat hyvin erilaiset. Onhan se erilaista jos voit kävellä tai on kuljettava pyörätuolilla. Ongelmat voivat olla hyvinkin erilaiset.

Mutta se, mikä oli iloinen ja positiivinen havainto, oli se, että me ihmiset emme ole yhtä kuin sairastamamme tauti. Minä olen minä ja sinä olet sinä. Mieli on välillä surullinen, mutta yhtä lailla mieli on välillä onnellinen ja iloinen. Iloinen vaikka siitä yhteydestä, jonka voi saada toisiin vertaisiinsa. Tai iloinen kaikesta siitä avusta, minkä rakkaaltaan voi saada.

Askel on menty taas eteenpäin. Jos tätä tekstiä lukee joku vasta tautiin sairastunut, rohkaisen mielelläni tapaamaan vertaisiaan ja lähtemään sopeutumisvalmennukseen.

KAIKKEA SATTUU

 

Edellinen blogiteksti kertoi tilanteesta, että PEG-letku oli asennettu. Siitä on nyt aikaa aika tarkaan kuukausi. Suurin osa ravinnosta on sen jälkeen nautittu letkun välityksellä - toki edelleen voin nauttia soseutettua ruokaa ja sakeutettua juomaa suun kautta. Siis ruualla on edelleen makunsa, mikä tietenkin on varsin mukava asia.

Viime viikolla on ensimmäinen paikallinen ALS-potilaiden vertaisryhmän kokoontuminen meidän osalta. Tuo ryhmä kokoontuu neljästi vuodessa. Mukava oli tavata muita. Toivon, että syntyy hyvät ja mukavat kontaktit. Meitä sairastavia oli ehkä koolla kahdeksan ja lisäksi sitten puolisot. Kuultiin pieni luento ja sitten istusketiin kahvipöydässä juttelemassa. Paikalla oli toinenkin, jolla oli tällainen bulbaarinen versio - suurimmalla osalla tilanne oli aivan toisenlainen. Muutamalla tauti oli kestänyt jo kymmenen vuotta.

Viime viikolla sain myös botox piikit. Ne siis laitettiin sylkirauhasiin. Tarkoitus on, että ne vähentäisivät syljen eritystä. Tuo syljen eritys on tosi hankala juttu. Ei paljon voi hymyillä, koska heti sylki valuu suusta. Nyt on reilu viikko kulunut pistoksista, mutta edelleen sylkeä riittää. Vaikutuksen pitäisi alkaa 1-2 viikon kuluttua. Pistokset laittanut suukirurgian erikoislääkäri sanoi, että varaa minulle ajan kolmen kuukauden päähän uusiin pistoksiin. Jos kuitenkin homma osoittautuu humpuukiksi, kehotti perumaan ajan. Eli ei ole itsestään selvää, että tämäkään keino toimisi. Ongelmaahan on riittänyt jo pitkään tuon syljen kanssa ja kokeillut lääkeet eivät ole toimineet tai jopa aiheuttaneet isoja ongelmia.

Mutta palaan tuohon PEG-asiaan. Tässä PEG-mallissa asentamisen yhteydessä ihoon asennetaan kolme ankkurinappia, jotka sitovat vatsaa. Niiden on tarkoitus pysyä noin 2-3 viikkoa. No minulta eivät irronneet. Vatsa on ollut niiden takia hyvin kireä. 

Alkuviikosta minulla alkoi pahoinvointi. Pahoinvointi johon liittyi vatsanseudulla kovaa kipua. Se johti soittoihin ravintoterapeutille ja peg-hoitajalle. Peg-hoitajan kanssa sovittiin, että tänään otetaan ankkurinapit pois. Mutta kävi niin että pahoinvointi teki olon todella vaikeaksi josta seurasi että eilen päädyimme Akuutti 24-osastolle.

Akuutissa otettiin eilen kaikkia mahdollisia kokeita, joilla muun muassa haluttiin selvittää onko vatsassa tulehdusta. No ei onneksi ollut. Kirurgin kanssa sovittiin että tänään magneettikuvataan tilanne.

Menimme siis aamulla osastolle. Kanyylin laittaminen minulle on aina ollut hankalaa - nyt onnistui vasta viides kerta. Siitä tuo kuva... No aikataulu meni siltäosin sekaisin, että peg-hoitajan sovittu aika meni ohi. Mutta yllätys, yllätys hän tulikin meidän luoksemme odotellessamme tuloksia. 

Hän poisti nuo tosi kireällä olevat ankkurinapit ja yllätys yllätys kaikki kivut lähtivät saman tien pois. Halu syödä palasi. Ja se on hyvin onnistunut kotiutumisen jälkeen.

Aamun kuvan kuvan jälkeen otettiin vielä kaksi kuvaa. Niillä haluttiin varmistaa että ballonki on oikealla paikalla vatsassa eikä suolessa. No tulos oli toivottu. Kaikki hyvin.

Jotenkin on ollut sellainen olo, että on sitä ollut oikea ihmeiden päivä. Kiitos siitä! Ja toistettakoon aiemminkin ilmaisemani. Täällä Lahdessa Päijät-Hämeen keskussairaalassa kaikki hommat toimivat kiitettävän hyvin.

Puhun tekstissäni meistä. Meistä siksi, että vaimoni oli jälleen mukana. Tukena ja puheapuna.

SEURAAVA ASKEL

 

Tässä kuva, jonka otokset ovat illansuulta tänään. Kuvassa näkyy maisemat, joissa mieleni lepää. Jos näyttäisin kuvan viikon takaa tunnelma olisi hyvin toisenlainen. Silloin näkisit kuvan, jossa makailen Päijät-Hämeen keskussairaalan neurologian osastolla.

Edellisessa tekstissäni kerroin, että elokuun lopussa oli odotettavissa PEG-letkun asennus. Ja näin tapahtui. Suunnitelmien mukaisesti tuo letku asennettiin mahalaukkuuni.

Toimenpide sinänsä tapahtui varsin nopeasti. Minua ei edes nukutettu - vain puudutettiin ja annettiin kipulääkettä. Tuon lääkkeen vaikutus tosin olin sellainen, että olin ihan sekaisin. En edes pystynyt mitenkään seuraamaan mitä tapahtui. Mahtoiko toimenpide kestää reilun vartin.

Kaikki meni siis hyvin. Mitään ihmeempiä kipuja se ei edes tuonut tullessaan - mitä nyt vatsalihakset olivat tietenkin arat.

Viikko sitten perjantaina sain ensimmäiset ravinnot letkun kautta. Tuolloin minulle myös tehtiin monenlaisia testejä. Osastolla siis testattiin käteni ja jalkani ja niiden toimivuus. Kaikessa tulos oli, että toimivat normaalisti - niin kuin tietenkin itsekin koen. Lisäksi tutkittiin monenlaisia veriarvoja - ja niidenkin tulos oli kaikessa normaali.

Tällaista tämä on. En tiedä voisiko sanoa, että on siinä oma onnensa, että kun saa ALS-taudin niin se on luonteeltaan bulbaarinen eri rajoittuu - ainakin toistaiseksi - vain suun alueen toimintaan. 

Minulla ei siis enää ole omaa ääntäni - mutta kiitos puhelimen ja tabletin - pystyn niiden avulla puhumaan, tosin toki hitaasti. Syöminen on hyvin rajoitettua, mutta nyt suurin osa ravinnosta tulee letkun välityksellä suoraan mahaan. 

Nyt on siis eletty viikko eteenpäin. Paino - joka oli siis tippunut hurjaa vauhtia - on kääntynyt nousuun. Omassa olossa huomaan energian lisääntyneen. Tällaista elämä on. Kiitos hyvästä hoidosta.

ELÄMÄNI ELOKUU

 

Kuvan lammas asustaa kesäänsä Haapasaaressa Padasjoella. Kyseinen paikka on tuttu, koska kyseisessä saaressa on Lahden Venekerhon tukikohta. Siellä luonnollisesti tulee käytyä kesän aikana useita kertoja. Onhan tuo veneily minulle merkittävä juttu. Vesillä liikkuessa yleensä mieli lepää...

No - joskus tietenkin tulee vastaan yllätyksiä kuten esimerkiksi sillä reissulla, jolloin tuo ylläoleva kuva on otettu. Elettiin elokuun alkua ja tarkoitus oli lähteä vaimoni Raijan kanssa kahden yön reissulle Päijänteen puolella. Mutta sitten alkoi tapahtua ...

Se mitä tapahtui ei liittynyt veneilyyn vaan niin kuin arvata saattaa ALS tautiin. Olin reilua viikkoa aiemmin aloittanut Rilutek lääkityksen. Kyseisen lääkityksen tarkoitus on hidastaa ALSin etenemistä. Samanaikaisesti aloitin minulle määrätyn lääkityksen, jonka tarkoitus oli vähentää syljen eritystä (joka siis on erittäin kiusallista ja hankalaa ajoittain). Tuon lääkitys - joka laastarina pistettiin korvan taakse - oli matkapahoinvointilääke, jonka sivuvaikutuksen olisi pitänyt sitä sylkeä vähentää. No eipä juuri vähentänyt. Sen lääkityksen olin lopettanut ennen venematkaamme.

Kun siis torstai-illansuussa olimme päässeet Haapasaareen minulla alkoi pahoivointi. Syömisestä ei oikein tullut mitään. Yö meni hyvin, mutta pahoinvointi - onneksi vielä suhteellisen lievänä - jatkui. Oli tehtävä päätös, että lähdetäänpä takaisin Lahteen.

Ja niin reissu lyhentyi päivällä. Olin onneksi ajokunnossa - sillä tuo matka Vääksyn kautta Lahteen vie lähes viisi tuntia - siis johtuen siitä, että pidimme vähän taukoa ennen kanavaan menoa.

Kotiin päästyä pahoivointi vain paheni. Paheni niin, että lauantaina päätimme, että nyt päivystykseen. Sinne pääsin nopeasti ja siellä tuli sitten oltua useamman tunnin tiputuksessa. Siellä syntyi käsitys, että pahoivoinnin syynä oli se Rilutek - ja tuo pahoinvointimahdollisuus mainitaan lääkkeen tiedoissa.

Muutama päivä kotona meni ihan vain maatessa. Olo oli aivan hirveä. Päätin lopettaa kyseisen lääkityksen. Otin päivystyksessä määrättyä pahoinvointilääkettä. Olo oli sellainen, että aloin jo miettiä, että tässäkö tämä nyt sitten oli...

No onneksi olo alkoi hitaasti korjaantua. Maanatai oli vielä hankala - mutta kävimme vaimoni kanssa ALS-hoitajan luona. Ei tämän pahoinvoinnin vuoksi, vaan hakemassa syljen imulaitteen. Mutta hän kuuli tilanteen ja lupasi kiirehtiä puheterapeutille aikaa. Puheterapeutille siksi, että he ovat niitä ammattilaisia, jotka arvioivat kykyä esimerkiksi niellä - siis syödä ja juoda.

Ja yllätys. Heti seuraavana päivänä puheterapeutti tarjosi aikaa keskiviikkoaamuksi. Jolle vastaanotolle tietenkin menimme.

Vastaanotolla tehtiin asiaan kuuluvat testit ja hän lupasi kiirehtiä asioita ja oli siis kyse PEG asennuksesta. Kunhan tuo asennus tehdään saan vatsaani napin - napin, josta menee letku mahalaukkuun. Ja näin ruokailua ja juomista helpotetaan. Miten se käytännössä tapahtuu on minulle vielä arvoitus. 

Seuraava yllätys tuli muutama päivä puheterapeutin vastaanoton jälkeen. Sain tiedon, että PEG operaatio olisi 31.8. eli siihen tämä elokuu vie. Siihen liittyviä näytteitä on otettu, ja on jopa käyty leikkausosastolla valmistavassa haastattelussa. Tällaista tämä...

Mitä tämä saa minut ajattelemaan? Yksi päällimmäisistä asioista on vahva kokemus siitä, kuinka täällä Lahdessa tämä terveydenhoito toimii aivan käsittämättömän hyvin - ainakin näissä ongelmissa, jotka ovat minua kohdanneet. Hoito menee eteenpäin.

No selvää on, että hoito on luonteeltaan palliatiivista eli itse tautia ei voida parantaa - mutta elämän edellytyksistä pyritään pitämään mahdollisimman hyvää huolta.

Nyt kesän aikana on selvinnyt, että kyse bulbaarisesta ALS-taudista eli ainakin toistaiseksi se keskittyy suun seutuun. Nykyisin en puhu kuin vain puhelimella tai tabletilla - ja syöminen on hankalaa. Kun PEG on asennettu voin toki edelleenkin syödä sellaista, mikä on turvallista ja minulta onnistuu. Näin elämä jatkuu.

Aikamoinen elokuu...

"Herra on minun paimeneni,

ei minulta mitään puutu.

Hän johtaa minut vihreille niityille,

hän johtaa minut vetten ääreen,

siellä saan levätä."

Psalmi 23:1,2

KUN SANAT LOPPUVAT

 

Kaikki minut tuntevat tietävät mitä viimeisen puolentoista vuoden aikana on tapahtunut. Ensiksi katosi r-kirjain ja vähitellen puhe muutenkin heikkeni. Muistan jossain vaiheessa lukeneeni, että ALS-taudin ollessa kyseessä puhe lakkaa noin kahdeksassatoista kuukaudessa. Nyt tuo raja on ohitettu ja käytännössä puhe on päättynyt. Voin vielä sanoi ”moi” tai ”joo” – mutta siihen se sitten melkein jää. Eikä sanoista enää kukaan saa selvää…

Millaista se on? No tietenkin – kun minulla on asiaa voin käyttää puhelintani puheen välineenä. Mutta sen käyttäminen ei ole sama asia. En siis puhu mitään autoa ajaessani… silloin ei näppäillä puhelinta. En ehdi porukan keskusteluihin mukaan… Kun tutut puhelevat ja haluan sanoa osaltani jotain ja alan näpytellä puhelinta huomaan keskustelun menneen jo seuraavaan vaiheeseen. En ehdi mukaan. Niin se vain on.

Ajatukset siis kyllä kulkevat – mutta ne jäävät ilmaisematta. Silloin omalta osaltani kontakti katkeaa – ja se tuntuu pahalta.

Kokemus ehkä muistuttaa yksin jäämistä – vaikka tietenkin on selvää, etteivät läheiset sellaista toivo tai koe. Mutta sanattomana vain on yksin.

Tähän liittyy monenlaisia kokemuksia. Minut tuntevat tietävät, että veneily on minulle iso juttu. Nautin vesillä olosta, nautin luonnosta jota saan ihailla ja jonka keskellä liikkua. Nautin rauhasta. Mutta… kohtaan laiturilla ihmisiä joita saatan auttaa rantautumisessa, tai he auttavat minua – mutta puhumisesta ei tule mitään. Sitä vain jää ulkopuolelle. Näin siis sen kokee. Jos sanon jotain – se vain hämmästyttää.

Onneksi itseään voi edelleen ilmaista kirjoittamalla. Sillä vaikka puhuminen pysähtyy – ajatukset eivät pysähdy.

 

 

AVUN TARPEESSA

 

"Minä luotan sinun armoosi,

      saan iloita sinun avustasi."

Psalmi 13:5

Tänään sain veneillessäni apua. Apua siksi, että kone hälytti liiasta kuumudesta. - Itselläni siis ei ollut mitään hätää - piti vain sammuttaa kone ja jäädä kellumaan kevyessä, lähes tyynessä, tuulessa.

Muutama puhelinsoitto ja pian Lahden Meripelastuksen alus oli valmiina hinaamaan meidät kotisatamaan. Kiitos Trossi-palvelun.

Tässä todellisuudessa avun saaminen ja auttaminen ovat asioina ja arvoina ihan ykkösjuttuja. Tässä todellisuudessa yksin ja avutta jääminen voi olla niitä kaikkein raskaimpia asioita. Läpi vuosien auttaminen ja avun saminen ovat minulle olleet jotenkin keskeisiä asioita ja arvoja.

Nyt ALS-kauden alettua omasta avun saamisesta on tullut tavattoman iso asia. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että tautini ei tunnu ainakaan vielä raajoissa - siis vain suun alueella. Kaikenlaista voi hyvin itse tehdä - toisin kuin monet samaa tautia sairastavat. Mutta  on paljon asioita, joissa on voinut iloita helpottavasta avusta.

Paljon apua luonnollisesti saan kotonani. Ruoka on saanut uusia muotoja niin, että ne on helpompi syödä tällaisella toimimattomalla suulle. Oman perheen kanssa on suunniteltu ja toteutettu monia yhteisiä asioita ja tapahtumia. On paljon yhdessäoloa.

Kun yhteyksien ylläpitäminen ja luominen on erittäin vaikeaa, kun puheesta ei käytännössä tule enää mitään. Puhelimella puhuminen - siis kirjoittamalla, ja puhelin lausuu ne omalla äänellään - on huomattavasti hitaampaa kuin normaali puhuminen. Tästä syystä useiden ystävien kanssa tapaamiset ja yhteyden ylläpitäminen on suuri apu. Ei tarvitse kokea jäävänsä elämään yksin.

Eräs suuri avun lähde on ollut Päijät Hämeen keskussairaala eli Päksi. Apua on tullut. Tilannetta on tutkittu - ja käytännön ongelmiin on saanut neuvoja ja apua. Yhteydet toimivat hyvin - vaikka usein uutisoidaan jotain ihan muuta.

Mitä on kristillisyys? Sen voisi esimerkin omaisesti tiivistää yllä olevaan lainaukseen Psalmista 13. "Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi." Avun välineenä toimimme me ihmiset - sinä ja minä. 

Ongelma, johon vesillä sain Meripelastusseuralta hinausapua, ei ollut iso. Huoltotoimen jälkeen voin odotella seuraavaa venereissua. Vene siis kunnossa...

NAUTI ELÄMÄSTÄ

 

"Rikkaan oli täältä lähdettävä yhtä alastomana kuin hän oli äitinsä kohdusta tullut, eikä hän voinut viedä mukanaan mitään siitä, minkä oli vaivaa nähden koonnut. Juuri tämä on kipeä kärsimys: sellaisena kuin hän oli tullut, hänen oli myös lähdettävä. Mitä hyötyä oli siis siitä, että hän oli nähnyt vaivaa – tuulen hyväksi! Kaikki päivänsä hän kulutti pimeässä huolia kantaen, vaivaa ja murhetta kärsien.

Niinpä olenkin havainnut, että on oikein ja paikallaan syödä ja juoda ja nauttia elämästä kaiken sen vaivan keskellä, jota ihminen näkee vähinä Jumalan antamina elinpäivinään auringon alla; sellainen on hänen osansa. Jumalan lahja on sekin, että hän antaa rikkautta ja omaisuutta ja sallii ihmisen käyttää sitä ja saada siitä osansa ja iloita kaiken vaivannäön keskellä. Kun Jumala täyttää mielen iloa tuottavilla askareilla, ei ihminen ehdi ajatella elinpäiviensä kulumista." Saarn.5:14-19

Tapanani - ehkä ammatilliseen taustaani liittyen- on päivittäin seurata kirkkovuoteen liittyviä tekstejä. Tänään vastaan tuli Vanhan Testamentin Saarnaajan kirjasta yllä oleva katkelma. Jotenkin se pysäytti. Pysäytti monestakin syystä.

Tekstissä ilmenee elämän rajallisuus ja tiettyjä näkökulmia rajalliseen elämään. Elämän rajallisuudesta - kuten aiemminkin olen todennut - on ALSin myötä tullut jotenkin uudella tavalla tietoinen näkökulma. Huomaan kiinnittäväni huomioni jatkuvasti uutisiin, jossa kerrotaan jonkun ihmisen kuolleen. No - ei siinä sinänsä ole mitään ihmeellistä. Kyllähän tällaisesta näkökulmasta on hyvinkin tietoinen.

Lahden Gospelkuoro on muutamassa messussa - joista toinen tuli juuri ennen helluntaita yleisradiosta - laulanut Paula Vesalan biisin "Testamentti". Kannattaa kuunnella - ja erityisesti kuunnella upeaa sanoitusta. Tärkein testamentti on rakkaus. Näin se vaan on.

Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa - sairaudestani huolimatta - että voin iloita ja nauttia elämästä monessa mielessä. Erityisen suurta ilon lähdettä on se, mitä saa kokea läheistensä kanssa. Koettu yhteys on elämän arvokkaimpia asioita - vaikkei sitä voi mitenkään mitata esimerkiksi rahalla. Siihen löytyy hyvä viittaus tuosta ylläolevasta tekstistä.

Tänä kesänä on saanut saa edelleen reissata läheistensä kanssa. Mikä nautinto siihen kätkeytyykään. Voin nauttia luonnosta. Sen kauneudesta ja rauhasta. Elämällä on rajansa - iloitaan ja nautitaan jokaisesta päivästä, jolloin se suinkin on mahdollista.

TUNTEET PINNASSA

Kai tämän taudin piirteisiin kuuluu se, ettei kaikki ole hallittavissa. Kun kirjoitan tällaisen lauseen en tarkoita mitään varsinaisia taudin oireita - toki ne oleellisena osana kuuluvat taudin luonteeseen. Tarkoitan nyt aivan jotain muuta.

Olen havainnut itsessäni monesti, että tunteet ovat varsin usein hyvin pinnassa. Nimenomaan pinnassa niin, että silmänalukset kaipaavat kuivaamista. Tunteet saattavat olla niin voimakkaat, että ne saavat suorastaan tärisemään.

Mistä silloin on kyse? On tietenkin selvää, että kun sairastaa ALS-tautia, on kyse vakavasta sairaudesta. Mutta nuo minun kokemukseni eivät suoraan liity siihen. Tunteet vain ovat hyvin vahvasti pinnassa. Tapahtui sitten mitä tahansa merkittävää, koskettavaa, puhuttelevaa - kyyneleet lähtevät vuotamaan. Näin vain käy.

Muistan alkuvuodesta esimerkiksi erään kokemuksen, kun eräät kuoroystäväni lauloivat messussa - kyyneleeni vain alkoivat valua. Eivätkä ne vain valuneet, vaan koko mies tärisi enemmän tai vähemmän. Jumalanpalaveluksiin vastaava kokemus on liittynyt kevään aikana useamman kerran.

Eihän siinä sinänsä ole mitään ihmeellistä, että asiat koskettavat tai tuntuvat hyvältä - siis siitähän on kyse. Se mikä tuntuu oudolta, että tunteet ovat oikeasti niin herkillä.

Tänään olin vaimoni kanssa asiantuntijahoitajan vastaanotolla keskustelemassa ja kuulemassa monenlaista ALS-tautiin liittyviä asioita. Saimme lisää kuvaa siitä mitä on odotettavissa ja millaista hoitoa on tulossa. Keskustelu on kaikin puolin hyvä. Hyvin valaiseva. Keskustelu ei minussa herättänyt huolta. Ja yhtäkkiä seurasi tilanne, jossa hoitaja ojensi minulle paperinenäliinoja silmänaluksien kuivaamiseen. Miksi?

Tilanne liittyi hetkeen, jolloin tajusin, että minun sairauteni on perheelleni murheen aihe. No ymmärrettävästi niin on. Se nostaa minun tunteeni pintaan. Kertoohan se jostain hyvin tärkeästä.

Olen aiemminkin maininnut kuinka viime ajat ovat herättäneet ajatuksia elämän rajallisuudesta. Lähes päivittäin kiinnittää huomiota heihin, joiden aika on tullut täyteen. Oman elämän rajallisuus on alkanut tuntua hyväksyttävältä - eihän muuta mahdollisuutta ole. Hyväänkin elämään kuuluvat alku ja loppu.

Ehkä kiinnitit huomiosi, että kuvana on jälleen lintu. Tuo kuva on otettu Vääksyn Majakkapaviljongin ruokapöydältä. Naakka etsimässä itselleen välipalaa. Viime aikoina olen usein kuvannut lintuja - kuvaan niitä aina kun vain onnistun siinä ja kamera on matkassa. Miksi niin? Jotenkin ne minulle symboloivat elämää. Oli lintu lajiltaan mikä vain niitä voi nähdä yksin, pareina tai parvina riippuen siitä mitä vaihetta sattuvat kulloinkin elämään. Siinä vain on jotain, joka tuottaa syvästi iloa. Elämä on. Elämä on ihme.

 

KUN ÄRRÄ KATOSI

”Laulakaa Herralle uusi laulu!

Laula Herralle, maa, laulakaa Herralle, maan asukkaat!

      Laulakaa Herralle, ylistäkää hänen nimeään!”

Katkelma Psalmista 96

Loppusyksystä 21 alkoi nenä mennä tukkoon. Se ei ollut minulle mitenkään uusi asia. Kyse ei ollut koronasta eikä ylipäätään flunssasta vaan jo aiemminkin koetusta nenäontelossa kasvavasta polyypista. Juuri ennen joulua alkoi puhe muuttua. Ensimmäinen muutos oli se, että en voinut lausua r-kirjainta. En vain voinut.

No se tuntui tietenkin oudolta, mutta kuvittelin – ja ehkä jopa toivoin – ongelman poistuvan kunhan nokka saadaan taas kuntoon.

Tuota tukkoisuutta pyrittiin ensin hoitamaan nenäsumutteilla, sitten kortisonilla – ja kun nuo eivät auttaneet pyysin lähetteen Päksiin eli Päijät-Hämeen keskussairaalaan. Aika sinne järjestyi ja polyyppi poistettiin. Poistanut lääkäri totesi, että näin isoa polyyppia ei hän aiemmin ole nähnyt – no se siitä. Mutta toiveeni ei toteutunut.

Sitten toivoin, että ongelma johtuisi haljenneesta hampaasta. No sekin poistettiin kesän alussa – eikä puhe ongelma korjaantunut.

Seuraava vaihe oli, että otin yhteyttä neurologian osastolle. Puhuin sairaanhoitajan kanssa, joka lupasi konsultoida lääkäriä ja soittaa sitten takasin.

Kun tämä soitto osastolle oli tapahtunut aamulla, soitti hoitaja iltapäivän puolella takaisin. Puhelun aikana hän totesi, että oli aamulla miettinyt olenko humalassa – mutta nyt iltapäivällä ei enää epäillyt. Se siis liittyi tuohon muuttuneeseen puheääneen.

Muutos oli siis ollut kiusallinen tuolloin. Ainoa puoli mistä olin iloinen oli se, että pystyin edelleen laulamaan Lahden Gospelkuorossa. Oli jännä kokemus, että englanninkieliset laulut olivat helpompia kuin suomenkieliset. Tämä luonnollisesti johtui siitä, että ääntäminen noilla kahdella kielellä on erilaista. Laulu siis jatkui – laulu, johon tämän päivän psalmiteksti viittaa.

Nyt myöhemmin olen ymmärtänyt, että jotkut oman perheeni jäsenet alkoivat varsin varhaisessa vaiheessa arvella, että ongelma on hermostoon liittyvä. Minä onnistuin asian ohittamaan. Ehkä siksi, että ei ole ihan hyväksyä vakavaa vaihtoehtoa.

Tutkimukset lähtivät liikkeelle heti kesällä. Kuvattiin selkärankaa, kalloa, keuhkoja – otettiin labrakokeita ja tehtiin ensimmäinen hermoratakuvaus ENMG. Kaikki tulokset tuntuivat olevan – mikä tietenkin tuntui hyvältä. Mutta silloin en osannut aavistaa, että oleellista on seurata muutosta. Jälkiä muutoksesta ei vielä kesällä ollut havaittavissa.

Puhe kuitenkin tuntui hankaloituvan pikkuhiljaa. Muuten huomio ei kiinnittynyt vielä suun toimintaan. Kieli pyöri niin kuin pitää – vain välillä nielemiseen, erityisesti juodessa, tuli aika ajoin hankaluuksia.

Syksyllä laulaminen vielä onnistui – tosin se oli hyvin työlästä eikä ääni enää tuntunut omalta. Suurin syy kuororivissä pysymiseen oli kuoron muodostama yhteisö – johon toki vieläkin tunnen kuuluvani, vaikka lauluvuodet ovat nyt jääneet lopullisesti taakse.

Ärrä siis katosi ensin. Siitä tämä tie alkoi. 

 

SILMÄT AUKENEVAT

 

”Noilla kahdella järkähtämättömällä sanallaan, joissa hän, Jumala, ei voi valehdella, hän tahtoi rohkaista meitä, hänen turviinsa paenneita, ja kannustaa pitämään kiinni toivosta, joka on edessämme. Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon tuolle puolen”

Yllä katkelma heprealaiskirjeestä Uudesta testamentista.

Keskiviikko 3.5.2023 on ollut tietyssä mielessä minulle merkittävä päivä. Merkittävä siksi, että silloin sain neurologilta viimeinkin diagnoosin vaivoihini. Diagnoosi oli ALS. Tämä sairaus oli ollut oletuksena jo pitkään, mutta nyt lopulta diagnoosi varmistui. Kaikki minut tuntevat tietävät miten oireet ilmenevät. Puheestani tuskin saa enää selvää ja syöminen on käynyt hyvin hitaaksi suun toimimattomuuden vuoksi. Muuten voin kohtuullisen hyvin.

Tieto oli ja ei ollut uusi – ei ollut siksi, että oireet olivat vaivanneet jo lähes puolentoista vuoden ajan. Uusi se oli siksi, että nyt diagnoosi tuli sanoitetuksi. Tieto oli luonnollisesti kova kuultavaksi – ja toisaalta se ei muuttanut minun elämääni.

Omat vaivani ovat saaneet minut kiinnittämään huomioni monenlaisiin asioihin. Eräs pohdiskeluni on liittynyt eri tavoin vammaisiin ihmisiin, joita näkee aivan päivittäin. Kadulla kulkiessa olen monesti nähnyt sokean, joka kulkee ystävänsä tai puolisonsa kanssa, olen nähnyt kuinka kaksi henkilöä keskustelee viittomakielellä – koska eivät kuule. Pyörätuolit, rollaattorit, kyynärsauvat ovat aivan tavallinen näky – käyttäjiä riittää.

Onko ihminen sama kuin vammansa. Ei todellakaan ole. Minä on minä – siis oma persoona – riippumatta siitä, millaisia yllätyksiä elämä tuo tullessaan. Erilaiset vammat toki hankaloittavat ihmisen arkea, mutta oma minä säilyy. Vammat voivat tuottaa surua tai pelkoa – mutta niin kauan kuin elämä jatkuu – minä säilyy.

Virkavuosien aikana on tullut siunattua haudan lepoon satoja henkilöitä. Siunauspuheissa olen usein viitannut elämän rajallisuuteen. Luonnollisesti näin – koska elämä on kaikkien kohdalla rajallinen. Me tiedämme sen, me tunnemme sen – ja silti kuolema usein tuntuu hyvin kaukaiselta ja lopulta yllättävältä asialta.

Kun oma sairauteni ilmeni – ja varsinkin nyt kun ALS diagnoosikin varmistui, oman elämän rajallisuudesta on tullut paljon tietoisempi. Se on jotenkin yllättävää. Kuinka siitä ei ole ollut samalla tavalla tietoinen aiemmin – onhan virassaan ollut tekemisissä kuoleman kanssa vuosikaudet.

Onhan sen toki tiennyt aina, mutta jokin uusi näkökulma on noussut esiin viime aikoina. Yhä useammin kiinnittää huomiota siihen, kuinka moni tunnettu henkilö ilmoitetaan kuolleen. Näin on – ja se on luonnollista. Elämällä on rajansa. Aina.

ALS motoneuronitautina on harvinainen. Sen luonteeseen kuuluu, ettei se ole parannettavissa. Mutta miten se etenee – se lienee myös arvoitus.

Kun puhuminen – ja sen myötä kontaktien luominen on hyvin hankalaa – on ajatuksien ilmaiseminen kirjoittamalla helpompaa. Tästä syystä olen ajatellut kirjoittaa tästä elämän matkasta. Tavoitteena on kirjoittaa siitä vaiheesta alkaen, jolloin oireet alkoivat – ja myös ilmaista tarvittaessa ajankohtaisia kokemuksia.

Voit seurata halutessasi ajatuksiani blogistani ”Tajunnan virtaa” osoitteessa apajalahti.blogspot.com

Pitkäperjantai

Tänään pitkäperjantaina sain saarnata Jalkarannan seurakuntakodilla. Saarnan jouduin toteuttamaan kännykällä, joka muuntaa tekstin puheeksi.

"Jeesusta lähdettiin viemään. Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen. Pilatu oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: ”Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’” Pilatu vastasi: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”

    Ristiinnaulittuaan Jeesuksen sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa. He ottivat myös paidan, mutta kun se oli saumaton, ylhäältä alas samaa kudosta, he sanoivat toisilleen: ”Ei revitä sitä. Heitetään arpaa, kuka sen saa.” Näin kävi toteen tämä kirjoituksen sana:

      - He jakavat keskenään vaatteeni

      ja heittävät puvustani arpaa.

    Juuri näin sotilaat tekivät.

    Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.

    Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ”Minun on jano.” Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: ”Se on täytetty.” Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä."  (Joh. 19)

Rakkaat kristityt!

Edellisestä saarnasta täällä Jalkarannassa on kulunut noin 38 vuotta. Aika on vierinyt. Viime aikojen omakohtainen muutos on puhevamma. Siksi joudun puheen selkeyden vuoksi käyttämään teknistä apuvälinettä.

Elämään liittyy tiettyjä peruskysymyksiä, joihin vastauksen löytäminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Voin esittää niistä kaksi. Ensimmäinen olisi tämä: Kuka sinä olet? Ja toinen – aivan yhtä vaikea olisi tämä: Kuka minä olen? Mikä on tehnyt sinusta ja minusta juuri meidät? Olemmehan me kaikki ihmiset aivan erityisiä persoonallisuuksia. Jokainen meistä on aivan ainut kertainen. Hiljaisella viikolla kysymys, kuka sinä Jeesus olet – nousee luonnollisesti pintaan.

Elämä kantaa sisällään paljon arvoituksia. On paljon asioita, joiden merkityksen voimme keksiä. Asioita, jotka tuntuvat hämäriltä, mutta voivat aueta ymmärrykselle. Mutta arvoituksista poiketen on olemassa myös salaisuuksia. Salaisuuksia, joihin ei ole arvoitusten tavoin ratkaisua. Salaisuudet säilyvät.

Kaksi suurinta salaisuutta lienevät nämä. Alku ja loppu. Tai vielä selvemmin sanottuna. Syntymä ja kuolema.

Kuinka kahdesta solusta, jotka liittyivät toisiinsa, tuli juuri sinä tai minä. Ihminen, joka voi sanoa itsestään – erotukseksi kaikista muista miljardeista ihmisistä- minä. Ainutlaatuinen, ainutkertainen, erilainen – persoonallinen minä. Oma salaisuutensa tämä.

Tai tuo toinen salaisuus. Loppu. Kuolema. Mitä se on?

Sairaalan huoneen pöydälle on tuotu kynttilä. Kourallinen omaisia on kokoontunut vuoteen ympärille. On hiljaista. Joku pyyhkii poskilta valuvia kyyneleitä. Läheinen, pois mennyt ihminen makaa vuoteella. Hengitys on lakannut. Kivut ovat ohi. Iholla viipyy vielä hivenen lämpöä. Tuntuu kuin rypyt alkaisivat silota. Siinä hän on. Vai onko? Mitä on tapahtunut? Mitä on kuolema. Missä on ”minä”?

Lähes jokaisen kirkon alttarilta tai seinältä löytyy krusifiksi, jossa on kuvattuna Jeesus ristillä. Täällä Jalkarannan seurakuntakodin alttarilla on risti – ja alttarin takaa ulkoa löydämme myös ristin. Moni kantaa ristiä kaulassaan. Tänäänkin. Tosin tuo risti harvoin on krusifiksi, jossa olisi kuvattuna myös ristiinnaulittu. Risti kuitenkin muistuttaa meitä noista tapahtumista, jotka tapahtuivat hieman vajaat kaksituhatta vuotta sitten. Risti muistuttaa hetkestä, josta päivän evankeliumi kertoo. Risti muistuttaa meitä ”pitkäperjantaista”. ”Suuresta perjantaista”. ”Hyvästä perjantaista”. ”Pyhästä perjantaista”. – riippuen siitä millä kielellä asia ilmaistaan.

Päivä vie meidät kuoleman äärelle. Viivymme hetken Jerusalemin kaupungin ulkopuolella Golgatan kukkulan äärellä. Ihmisiä kulkee ohi. He vilkaisevat kukkulalle, jos vilkaisevat. Kaikki eivät vilkaise – koska näky roomalaisten miehittäjien aikaan oli tuttu. Rikollisten naulitseminen ristiin oli tavallista. Nyt näky oli poikkeava. Ristiin oli kirjoitettu viesti. Jeesus nasaretilainen juutalaisten kuningas.

Muutamat sotilaat seisovat hoitamassa miehittäjän tehtäväänsä. Jakavat uhrien vaatteet keskenään – kuitatakseen siitä lisän palkkaansa.

Mutta läsnä on myös Jeesuksen läheisiä. Heille tilanne on aivan toinen.

” Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. ” Näin meille evankeliumin katkelma kertoi.

Maria, Jeesuksen äiti oli tietenkin tuntenut poikansa jo syntymästä lähtien. Nuo muut läheiset olivat tulleet tutuiksi elämän matkan varrella. Mutta Jeesuksesta oli tullut läheinen. Voin vain kuvitella, kuinka tuo hetki satutti ja kosketti syvälle. Tässäkö on kaiken loppu?

He olivat kuulleet, nähneet ja kokeneet koskettavia asioita yhteisellä matkalla. Moni oli saanut tulla terveeksi. Moni – muiden hylkäämä – oli saanut tulla hyväksytyksi. Tuomittu oli saanut kokea armahduksen – kivet oli jääneet heittämättä. Sokea oli saanut näkönsä. Kuuro kuulonsa. Mykkä saanut puhekykynsä takaisin. Spitaalisia eli lepratautisia oli tullut terveeksi. Halvaantunut oli saanut liikuntakykynsä takaisin. Jopa miehittäjiin kuuluvan upseerin tytär oli saanut avun. Nälkäisille oli tarjottu ruokaa. Muutama kuollutkin oli tullut herätetyksi. Vapahtajamme tuli tunnetuksi siitä, että hän teki hyvää, hän auttoi, hän rakasti. Jeesuksen seuraajilla oli vahva kokemus siitä, kuinka hyvä voittaa, rakkaus voittaa. Siinä oli jotain aivan uutta. Mutta tähänkö nyt kaikki päättyy?

Nyt nämä – joille Jeesus varmasti oli hyvin rakas – seuraavat ristin äärellä kuinka kuolema saapuu ja vie hänet pois, katkaisee yhteyden. Ja vielä silloinkin Kristuksen rakkaus saa ilmauksensa: ”Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.””

Muutamaa päivää aiemmin Jeesus oli ollut Martan, Marian ja Lasaruksen kodissa Betesdassa. Siellä Maria oli voidellut hänet hautaamista varten. No sitä ei Maria ehkä ajatellut. Jeesus tiesi mihin oli kulkemassa – mikä edessä odotti.

Jäähyväispuheessaan Jeesus avasi oppilailleen tuota elämän salaisuutta. Kuka minä olen? Sanomalla näin. ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.”

Rakkautta loppuun asti. Sellainen oli Vapahtajamme tie. Vain rakkaus avaa tien. Vain rakkaus kuvaa Jumalamme olemusta. Jumala on rakkaus.

Tämän saarnan ajan seinällä on ollut nähtävissä krusifiksi – muistuttamassa meille pitkänperjantain sanomasta. Tuon krusifiksin olen saanut tädiltäni rippilahjaksi vuonna seitsemänkymmentä. Siis reilut viisikymmentä vuotta sitten. Sillä on aina ollut paikkansa huoneeni seinällä. Vuosien myötä ovat kuitenkin kädet hävinneet. Aluksi se tietenkin harmitti – vuodet kuitenkin opettivat, että me saamme toimia Kristuksen käsinä tässä ajassa. Hän tarvitsee niitä. Hänen rakkautensa tarvitsee edelleen toimijansa.

Katsellessaan Jeesusta ristillä, kantaessaan hänet iltapäivällä hautaan – eivät hänen läheisensä voineet ymmärtää mistä oli kyse. Salaisuus, suru ja kaipaus täytti mielen. Me tiedämme mitä sitten tapahtui, me näemme ristillä sovittajan, Vapahtajan. Tuon salaisuuden ääreen me kristittyinä palaamme pääsiäisenä. Nyt kuolema oli vain salaisuus. Onneksi me tiedämme, valo koittaa. Hyvä voittaa.

 

Uutta ja vanhaa

Tulipa pitkästä aikaa puhuttua tänään herättäjäseuroissa. Uutta asiassa oli se, että ensimmäistä kertaa toteutin puheeni puhesyntetisaattorilla - siis puhelimessani olevalla sovelluksella, jolla voin tekstini muttaa puheeksi puheongelmieni vuoksi. Vanhaa taas se, että puheen taustalla oli vanhojen saarnojeni herättämät ajatukseni.

Tässäpä tämä:

Herännäisseurat 5.2.2023

Hyvät ystävät

Ajattelin puhua hieman henkilökohtaisesta näkökulmasta tänään. Siihen on ihan syynsäkin.

Aika tarkkaan kolme vuotta sitten jäin eläkkeelle kirkkoherran tehtävistä Loviisassa. Kun toimii kirkkoherrana suhteellisen pienessä seurakunnassa, se merkitsee sitä, että lähes joka sunnuntaina saarnaat messussa. Saarnoja saa kirjoittaa yhden toisensa jälkeen.

Muistan sen, että saarnaa valmistaessani saarnasin kirjoittaessani aina ensimmäiseksi itselleni. En tietenkään puhumalla, vaan kirjoittamalla. Koin sen niin. Halusin tehdä tekstiä, joka itselle oli tärkeää. Taustalla ajatus, että jos jokin ajatus ei itselle ole merkittävä – ei se ole sitä muillekaan. jos se ei kosketa minua, ei se kosketa ketään muutakaan. Mutta noita saarnoja tuli tehtyä vain yksi kerrallaan. Ne tuli ja meni…

Puolitoista vuotta sitten syksyllä päätin julkaista osan saarnoistani kirjana. Kun ryhdyin siihen koin aikamoisen yllätyksen: tällaisiako saarnoja olen pitänyt? Yllätyksen koin, kun vuosien jälkeen luin tekstejä, joita ei edes itse enää muistanut. Ai tällaistako olet saarnannut? Tekstit yllättivät, no onneksi se tuntui hyvältä.

Kyse ei ollut niinkään yksittäisestä saarnasta, vaan kokonaisuudesta. Oman ajattelun ymmärtäminen.

Kukin meistä sanoittaa uskoaan oman kokemuksensa mukaisesti. No mitä siitä sanoisin?

Ensiksi ajatus: Raamattu ei ala sanoilla: ”Alussa Jumala loi kristinopin…” Pyhä kirjamme alkaa sanoilla: ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan…” eli Hän loi todellisuuden. Tuota Jumalan luomaa todellisuutta ihmiset ovat alusta alkaen pyrkineet sanoittamaan, kuvailemaan… alkuun suullisena perinteenä ja myöhemmin kirjoitustaidon kehityttyä kirjallisena… siitä lopulta on kyse opillisissakin lauselmissa. Niillä vain pyritään kuvaamaan todellisuutta – joka on se varsinainen asia.

Kun sanoin kuvaamatonta kuvaillaan sanoilla – aina on kyse hyvin suhteellisesta asiasta. Kun puhumme Jumalasta, on aina kyse Hänen kuvaamisestaan. Hänen, joka ylittää meidän ymmärryksemme. Eikä tämä koske vain meitä – vaan myös heitä, jotka noin tuhannen vuoden aikana sanoittivat kokemuksiaan, jotka löydämme Raamatun kansien välistä. Silloinkin vältettiin tekemästä Jumalasta kuvaa, sen sijaan kuvattiin hänen tekojaan.

Kun ilmaisen jotakin – merkittävä vaikuttava asia on kokemus. Meidän puheitamme sävyttää aina oma kokemuksemme ja ymmärryksemme. Ymmärtääkseni se pätee ihan jokaiseen.

Johanneksen evankeliumi alkaa sanoilla: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme…” Meidän uskomme ei liity vain sanoihin, vaan todellisuuteen. Siihen, mikä uskomme mukaisesti on Jumalan käden jälki.

Jumala lähetti poikansa tähän todellisuuteen – elämään tämän todellisuuden keskellä – yhtenä ihmisenä – kaiken sen todellisuuden keskellä, mikä ihmisen osaan kuuluu.

Eräs tämän Kynttilänpäivän teksteistä on katkelma Johanneksen evankeliumista: ” Jeesus sanoi heille: »Vielä hetken aikaa valo on teidän keskellänne. Kulkekaa niin kauan kuin teillä on valo, ettei pimeys saisi teitä valtaansa. Joka kulkee pimeässä, ei tiedä, minne on menossa. Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia.» Tämän sanottuaan Jeesus lähti ja poistui heidän näkyvistään.”

Jeesus oli tullut jo Jerusalemiin viimeisen kerran. Pian tämän jälkeen hänet vangitaan, ristiinnaulitaan, haudataan, kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.

Kristus tuli keskellemme tuodakseen meille valon. Valo ei avaudu oppilauselmista tai lain käskyistä. Valo – toivo – aukeaa, kun syntyy kokemus siitä, että olen Jumalan rakastama. Hän tuli ihmiseksi näyttääkseen rakkauden todeksi. Hän asettui tuomittujen rinnalle, jotka kokivat olevansa hylättyjä. Hän paransi sairaita – joita pidettiin syyllisinä sairauteensa. Hän loi yhteyksiä ihmisiin, joihin yhteydenpitoa pidettiin kiellettynä. Hän avasi todellisuuden, joka toi valon pimeyden keskelle.

Kun palasin omien tekstieni ääreen, huomasin pysyväni kiinni elämän arjessa. Todellisuudessa.

Muistan, että kun vajaa neljäkymmentä viisi vuotta sitten aloitin pappina, tuli ehkä jopa ääneen sanotuksi, ettei mikään ole niin käytännöllistä kuin systemaattinen teologia. Vuodet onneksi opettivat – elämässä on kyse muusta… uskossa myös.

 

Aurinko nousee

Sanallinen ilmaus

kuvaa todellisuutta.

Sanat kuvaavat
vaikka todellisuus olisi toinen.

Aurinko nousee

maapallo pyörii

- toinen on todellisuus, toinen kuvaus.

Ihmisen osa

on sanoittaa

sanoittamatonta.