Salaisuuden äärellä

Lähelle voi nähdä,
vastaranta näkymättömissä.

Siinä elämän salaisuus,
tämä hetki silmien edessä,
huominen arvoitus.

 

Ehdokkaaksi (Keski-Lahti)

 

Tämän syksyn seurakuntavaalit ovat ensimmäiset, joissa olen ehdokkaana. Ensimmäiset – koska aiemmin se ei ole ollut mahdollista. Hyvin yksinkertaisesta syystä. Olen ollut aina virassa seurakunnassa, jonka alueella olen asunut.

Kun jäin lähes kolme vuotta sitten eläkkeelle kirkkoherran virasta Loviisasta, en ajatellut hakeutuvani seurakunnan luottamustehtäviin. Miksi en? Hyvin yksinkertaisesti siksi, että edelliset kahdeksan vuotta kirkkoherrana olivat täyttyneet hallinnollisten päätösten valmisteluista niin oman seurakunnan kuin myös seurakuntayhtymän osalta. Sitähän kirkkoherran ja yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajan tehtävät hyvin suuressa määrin ovat.

Nuo vuodet luonnollisesti opettivat syvällisesti siihen, millaisten hallinnollisten kysymysten kanssa seurakunnissa ja seurakuntayhtymissä tehdään työtä. Näin riippumatta siitä, mistä seurakuntayhtymästä on kyse. Omat työni eivät kahdeksankymmentä luvun ensimmäistä puolikasta lukuun ottamatta liittyneet Lahteen. Tuolloin vuosina 80-85, tosin nuorena pappina, työskentelin Salpausselän seurakunnassa. Silloin Lahti tuli tutuksi.

Virkaan liittyvien tehtävien ohella viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan olen tehnyt työyhteisökonsultointia ja työnohjausta eri seurakuntien ja seurakuntien työntekijöiden kanssa. Konsultoinnit ovat välillä liittyneet seurakuntien sisällä olleisiin ongelmiin, mutta pääasiassa on ollut kyse seurakunnan toiminnallisen puolen kehittämisestä.

Kirkon piirissä elämme tietyssä mielessä hyvin kriittistä aikaa. Ajallemme on tyypillistä, että seurakuntien jäsenmäärä laskee. Pääkaupunkiseudulla ollaan jo useissa seurakunnissa alle viidessäkymmenessä prosentissa. Jäsenmäärät laskevat muuallakin. Tästä seuraa monenlaisia ongelmia, jotka tulevat lähivuosina luottamushenkilöiden ratkaistaviksi. Miksi ratkaistaviksi – valmistelut toki ovat viranhaltijoiden tehtäviä, mutta luottamushenkilöt päättävät. Seurakunnan operatiivisista – toimintaan liittyvistä asioista – päättää kirkkoherra, mutta hallintoon ja talouteen liittyvät asiat kuuluvat luottamuselimille.

Seurakuntien toiminnallisen strategian valmistamisessa on näkökulmia, joiden ääreen tulee pysähtyä. On pysyttävä ajan tasalla ja selvitettävä millaisessa ympäristössä toimitaan, mikä kuvaa parhaiten seurakunnan alueen asukkaita. On määriteltävä seurakunnan perustehtävä. Tiedostettava arvot, jotka ohjaavat seurakunnan toimintaa ja luotava visiota seurakunnan tulevaisuudesta.

Kun itse ajattelen toimintaa ohjaavia arvoja, tai tulevaisuuden visiota, pidän oleellisena, että kirkon ovet ovat auki kaikille. Tämä merkitsee tasa-arvon korostamista. Tärkeitä teemoja ovat: Armo, oikeudenmukaisuus ja lähimmäisen rakkaus.

Kirkosta eroavien suurin joukko on juuri täysi-ikäisyytensä saavuttaneet nuoret aikuistuvat henkilöt. Nuorisotoiminta vielä tavoittaa ison osan nuorista, mutta yhteys katkeaa mainitsemassani iässä. Yhteys katkeaa – tuntuu kuin jokin linkki puuttuisi. Miten seurakunnan toimintaa voisi kehittää niin, että yhteys kirkkoon tuntuisi nuoresta aikuisesta edelleen mielekkäältä. Tästä muutoksesta eräs vaikuttava seuraus on ollut se, että viimeisen kymmenen vuoden aikana kastettavien lasten määrä Suomessa on puolittunut. Jostain se kertoo.

Miksi tätä kaikkea kirjoitan. Sille on hyvin yksinkertainen syy. Kristus, kristillisyys ja kirkko ovat minulle hyvin tärkeitä ja rakkaita asioita. Se on myös syy siihen, että näiden muutaman eläkevuoden jälkeen olen käytettävissä kokemukseni kanssa luottamushenkilönä – mikäli ääniä kertyy…

Olen siis ehdolla Keski-Lahden seurakuntavaaleissa  nro 10 (Yhteinen kirkkovaltuusto) ja nro 46 (Seurakuntaneuvosto)

Uskonko?

Kristittynä - tiedän ja tunnen olevani kristitty – usko on keskeinen termi. Usko Kristukseen, kolmiyhteiseen Jumalaan on luonnollisesti kristityn tunnusmerkki. Uskonko?

Miksi tämä kysymys? Mitä usko on? Voinko jotenkin itseäni kuulostelemalla vakuuttua uskostani? En mielestäni. Mielestäni usko on vähän kuin märkä saippua – kun siihen tarttuu se liukkaana helposti lipsahtaa kädestä. Mistä voin tietää uskovani – vai onko se lainkaan mahdollista.

Usko on terminä tai käsitteenä hyvin mielenkiintoinen – kyse on kokemuksesta. Mutta jälleen kokemuksesta, josta on vaikea ilmaista mitään todistetta. Asian tekee ehkä vielä haastavammaksi se, että kolikon toisella puolella on epäily. Missä ei ole uskoa – siellä ei ole epäilyäkään. Tarkoitan sitä, että siellä missä ei ole uskoa – ei siellä ole epäilystäkään. Silloin ollaan vain varmana jostain, mitä ei omasta mielestä ole. Usko ja mielipide eivät minulle ole sama asia.

Kuka minä olen? Minulle usko ei avaudu siitä, että kuuntelisin itseäni. Kyse on minulle paljon isommasta asiasta. Usein olen ilmaissut asian tähän tapaan: Omasta uskosta en voi vakuuttua, mutta olen täysin vakuuttunut siitä, että minulla on hyvä Vapahtaja, Kristus. Uskon kohde on enemmän kuin oma kokemus. Usko ja tunnetila eivät ole sama asia. Tunteet elävät ja vaihtuvat hetkestä toiseen.

Onko tällä vaikutusta minuun. On toki – kokemus siitä, että saa olla armahdettu ja rakastettu kantaa elämässä ja antaa pohjan koko tapaan suhtautua elämään ja toisiin ihmisiin – kaikkeen siihen, mitä ympärillään näkee ja kokee. Kokemus on vahva – mutta se ei synny siitä, että kysyn itseltäni: ”Uskonko?”

Uusin Uuden Testamentin käännös (UT 2020) toteaa uskosta seuraavasti: ”Uskolle totta on se, mitä toivotaan, ja näkymätön on sille näkyvää.” Hpr.11:1

Kuvan kädettömällä krusifiksilla oli kädet, kun sain tuon lahjaksi tädiltäni rippijuhlissani vuonna 1970. Kädet ovat jääneet matkan varrelle. Mutta vuosien myötä on kirkastunut, että meidät itse kunkin on kutsuttu toimimaan juuri Kristuksen käsinä tässä maailmassa.

 

Minä olen...

Minä olen – on ilmaisu, tuntuu jotenkin hyvin oleelliselta asialta. Yllä oleva kuva kertoo muuta – ”Olen suomalaista kartonkia”. Ymmärrän toki, että sen ilmaiseminen, että tuo tortillan sisältänyt pahvirasia on kierrätettävää suomalaista materiaalia, on sinänsä merkittävä asia. Mutta… olen. Kuka voi ilmaista tai sanoa: ”Olen”.

Minun ymmärrykselläni tuollainen ilmaisu kuuluu vain jollekin persoonalle. Henkilölle.

Onko eläimillä kielensä – en tiedä. Jotenkin on kuitenkin selvää, että saman lajin eläimet kommunikoivat keskenään. Linnut osaavat pariutua tai lähtiessään muuttomatkalle kokoontua parveksi ja lähteä turvallisesti matkaan. Kotieläimien kanssa syntyy kontakti – siinäkin on jotain yksilöllistä.

Sisarellani ja hänen miehellään on jo useamman vuoden kestänyt mielenkiintoinen tuttavuus. Kun he kesällä menevät verkoille – eräs harmaalokki tulee aina heidän seurakseen. Se uskaltaa tulla aivan veneen viereen odottamaan kalan perkeitä. Näin joka ikinen kesäaamu. Kun kalat fileoidaan ja vielä jää jotain syötävää lokille ja se tulee laiturin nokkaan odottamaan. Siitä on tullut suorastaan kesy kaveri. Mielenkiintoista. Eläimetkin ovat monessa mielessä yksilöitä.

Mutta – se mikä mielessäni on – on kyse siitä, milloin minä syntyy, ja mitä sille tapahtuu, kun aikanaan elämän mitta tulee täyteen. Kristillisen uskon mukaisesti minä ei katoa kuolemassakaan. Minä, persoona, korvataan raamatullisessa ja kristillisessä tekstissä usein ilmaisulla ”sielu”. Sielun kuolemattomuus on mielenkiintoinen asia.

Mikä tekee minusta minut? Usein saatetaan käyttää ilmaisua: Tunnen sydämessäni iloa tai surua. Sydämeni on täynnä haikeutta tai kaipausta – mutta miten käy, jos konkreettisesti tehdään elinsiirto ja sydän vaihdetaan. Vaihtuuko minä – ei vaihdu. Missä minä on? Mihin tuo kunkin ihmisen ainutlaatuisuus, itseys, kätkeytyy?

Moneen asiaan voi liittää ajatuksen tuollaisesta persoonallisuudesta ja ainutlaatuisuudesta… mutta ei kartonkiin.

Kamera esiin

Näetkö metsää puilta? Näinhän sitä joskus kysytään – taustalla sen pohdinta näenkö isompia kokonaisuuksia. Toki hyvin aiheellinen näkökulma. Kokonaisuus luo kontekstin, ympäristön, joka antaa yksityiskohdille merkityksen. Sama pätee usein myös sanoihin ja sanoituksiin.

Mutta näetkö puita metsältä? Näetkö yksityiskohtia? On upeaa, kuinka pienet yksityiskohdat ovat kuin pieniä aarteita. Puun lehti, sudenkorento, rantasipi, lokki, orava… niin ihan mikä vain osa luontoa. Luonto on niin monipuolinen. Se, että luonnon monimuotoisuudesta ollaan meidän aikanamme huolissaan – on todellinen huolen aihe.

Niin – miksi usein kaivan kameran esiin ja kuvaan. Enkä kuvaa vain maisemia (joissa usein näkyy veneen keula), vaan nimenomaan zoomaan ja kuvaan jonkin yksityiskohdan, johon huomioni on kohdistunut. Jostain syystä tuollaiset pienet yksityiskohdat – erityisesti kun on kyse jostain elävästä – herättävät minussa jotain myönteistä. Usein ne kätkevät sisälleen jotain rauhasta.

Meidän aikanamme puhutaan ilmaston lämpenemisestä ja sen mukanaan tuomasta muutoksesta planeettamme elämään. Jotain tapahtuu. Jokin muuttuu. Katoaako elämä?

Vuosia sitten muistan kuulleeni tai lukeneeni suuren uutisen. Tähtitieteilijät olivat tehneet havainnon planeetasta, jossa oli havaittavissa elämän edellytykset. Kyseinen planeetta sisälsi sellaisella etäisyydellä auringostaan, että oli olemassa edellytykset elämään. Tämä liittyi siihen, että kyseisellä planeetalla vesi saattoi esiintyä vastaavissa muodoissa kuin maapallolla. Mikä tässä uutisessa jäi puhuttelemaan? Yksinkertaisesti se, että kyseinen taivaankappale sijaitsi muutaman tuhannen valovuoden päässä maapallolta.

Oli sitten elämää muualla universumissamme tai ei – elämä on ihme. Se on hyvin harvinainen ihme – kun ymmärretään ja nähdään metsä puilta. Elämässä on jotain ainutlaatuista.

Ehkäpä siksi kaivan kamerani esiin lähes päivittäin ja pyrin kuvaamaan tuota ihmettä.

 

Salaisuuksien maailma

Nykyistä käsitystä todellisuudesta hallitsee pitkälti tiede. Näin moni tuntuu ajattelevan. Tietenkin monessa kohdin näkemys on aivan paikallaan. On asioita, joita voidaan mitata ja eri tavoin todentaa. Tietämys tällä sektorilla on askeltanut kovaa vauhtia eteenpäin.

Elämässä on kuitenkin paljon merkittäviä asioita, joita ei voida tieteellisillä menetelmillä todistaa. Eräs suurimmista salaisuuksista on koko olemassaolon perusta – Hän, jota kutsumme Jumalaksi. Kristinuskon ilmaisu: ”Salattu Jumala” – kuvaa hyvin asiaa. Jumala on – mutta Jumala on salattu. ”Minä olen se joka olen”  (2.Moos. 3:14) – oli Jumalan vastaus Moosekselle. Vastaus jäi auki.

Minulle tämä lähtökohta on hyvin vapauttava. Miksi niin. Siitä yksinkertaisesta syystä, että minulle on suuri helpotus se, että Jumalaa ei voi ”panna purkkiin”. Häntä ei voida sitoa kirjojen kansiin. Ei edes silloin, kun kirjana on Raamattu tai Koraani. Kun käsissäni on nk. pyhiä tekstejä, niihinkin kirjoittajat ovat avanneet omat näkemyksensä. Niihin toki kätkeytyy viisautta – mutta kuitenkin kirjoittaja tulkitsee aina asioita oman kokemuksensa kautta. Se on luonnollista.

Minulle tämä on helpotus, kun viivyn Raamatun tekstien äärellä. Se on helpotus siksi, että jos tekstiä luettaisiin ikään kuin Jumalan sanelemana kirjana, joka pitää uskoa sanasta sanaa – joutuisin ristiriitojen valtaan. Sen sijaan voin nähdä, että erilaisista näkemyksistä huolimatta jonkinlainen punainen lanka piirtyy tuon kirjakokoelman lävitse. Tiivistettynä tuo punainen lanka on tämä: ”Jumala on rakkaus”.

Voinko todistaa sen? En – mutta voin kokea sitä. Uskon, että Jeesus elämällään osoitti tämän rakkauden todeksi. Hän kohtasi lukemattomia ulkopuolisiksi tuomittuja ja armahti heitä, auttoi heitä, rakasti heitä.

Elämässä on paljon elämälle tärkeitä asioita, joiden todistaminen on mahdotonta. Mitä on rakkaus. Jos sanot rakastavasi – tai koet tulleesi rakastetuksi. Voitko sen todistaa? Uskon, että todistaminen on mahdotonta, mutta kokeminen todellisuutta. Samanlainen salaisuus kätkeytyy kokemukseen luottamuksesta. Voinko todistaa luottavani? En – mutta voin kokea, että olen toisen mielessä luotettu tai voin itse luottaa. Se vain syntyy ja on kokemus. Samanlainen salaisuus on vaikkapa ystävyys – siihen ei voi pakottaa, sitä ei voi ostaa – mutta se voidaan kokea.

Tämä on salaisuuksien maailma. Monenlaisia asioita voidaan kokea todeksi – vaikka tieteellä ei kyseisiä asioita voida todistaa. Ei, vaikka nuo asiat saattavat olla lopulta asioina elämässä kaikkein arvokkaimpia.

 

Viides evankeliumi

 

Kun musiikki alkaa soida – olin melkein missä vain – alkaa jalka liikkua rytmissä. Musiikilla on merkillinen vaikutus. Se hyvin usein koskettaa syvälle. Välillä jopa siten, että kyyneleet alkavat valua silmistä – tai niin kävisi, jollei tietoisesti yritä sitä välttää.

Musiikilla voi ilmaista monenlaisia asioita. Milloin se pukee muotoonsa ilon ja milloin surun. Musiikki herättää kaipauksen jostain hyvin syvältä.

Musiikki on kulkenut matkassani koko elämän ajan – ainakin niin pitkän ajan kuin muistan. Kun olin pieni lapsi kotona – erityisesti mökillä ja matkalla sinne – laulettiin. "Yli kasteisten vuorten me kuljemme..." Se kuului jotenkin yhdessäoloon. Laulua säestettiin haitarilla tai kitaralla – tai ei millään. Laulu vain kuului asiaan.

Aika oli toinen. Ei ollut tietoakaan kännyköistä eikä muistakaan elektronisista vempaimista. Musiikki oli elävää. Radio toki laitettiin auki, kun vuorossa oli viikon lista tai lauantain toivotut.

Musiikki on elänyt minussa läpi vuosien. Pianotunnit alkoivat ehkä kuusivuotiaana, kitara astui kuvaan rippikoulun jälkeen. Nuo soittimet ovat eläneet mukana laulun kanssa läpi vuosien. Ei niin, että koskaan olisin soittanut kovin korkealla tasolla – mutta kuitenkin niin, että se on tarkoittanut esiintymistä seurakuntien erilaisissa tilaisuuksissa.

Vuosien varrella olen kuulunut myös useampaan kuoroon. Nyt viimeisin kuoro on Lahden Gospelkuoro – ja kieltämättä se on jotain ihan muuta kuin kaikki aiemmat, johon olen kuulunut. Tämän hetken yksi suurimmista huolista on, että pystynkö jatkossa laulamaan. Ääni ongelma on suuri - vaikka puhe takkuaa pahasti, laulaminen on kuluneeseen kesään asti ollut mahdollista. Toivon, että tuo mahdollisuus jatkuu. Ei pelkästään laulamisen vuoksi – vaan se, että kuoro muodostaa yhteisön. Kirjaimellisesti tunnetasolla ”we are family”. Lisäksi kuoron ohjelmisto on suurelta osin hyvin koskettavaa – siksi kyyneleet ovat hyvin hyvin lähellä – tosin myös monenlaiset ilon ilmaukset.

Musiikkiin liittyy myös sellainen mielenkiintoinen piirre – musiikin äärellä voin kokea olevani minä. Siis minä siinä mielessä, ettei se liity ammattiini. Musiikissa on jotain, joka koskettaa syvälle ja siten paljastaa jotain, joka on minulle tärkeää. Musiikki on kuin tie sisäiseen maailmaan - ei mikään ihme, että musiikki on hyvin oleellinen osa myös hengellistä elämää. Ei yllätä,  että Martti Luther sanoi musiikin olevan viides evankeliumi, ilosanoma. 

Puhumattakaan myös siitä, että musiikki luo hyviä ystävyyssuhteita. Kuka minä siis olen?

Ammatti

Kuka minä olen? Olenko virkani edustaja? Takanani on jo 44 vuotta pappina. Kuka minä olen – olenko pappi? Vai onko pappi vain ammattini? Onko pappeus osa persoonaani – minää?

Muistan hyvin, kun aloitin kirkkoherran virassa – joka siis oli viimeinen virka, johon työvuosinani ryhdyin. Virka poikkesi suuresti aiemmista viroistani seurakuntapappina tai perheneuvojana. Silloin ei itseen kokenut kohdistuvan suuria odotuksia. Mutta kirkkoherran virka oli toisenlainen. Jo ensimmäisenä virkapäivänä ovesta astui henkilöitä kysymyksineen – ja minulta odotettiin jotain.

Kuinka paljon toisten ihmisten odotukset määrittelevät sitä, kuka minä olen. Vai määrittelevätkö nuo odotukset vain sitä millainen ja kuka olen virassani?

On selvä, että tuo yli 44 vuotta kestänyt pappeus on vaikuttanut minuun – on vaikea kuvitella, ettei niin olisi. Papin viran suuri rikkaus on siinä, että se luo mahdollisuuden hyvin monenlaisiin kontakteihin eri ihmisten kanssa. Yhteydellä ja kontaktilla on merkitystä. Mutta kuka minä olen?

Kun virkavuodet ovat jääneet jo taakse -noin reilut kaksi ja puoli vuotta sitten – koen aika ajoin merkillisiä hetkiä, joissa koen olevani itse. Ne ovat positiivisia hetkiä. – Ei niin, että työ vuodet olisivat olleet jotenkin negatiivisia. – Mikä minulle on tärkeää? Mikä tuottaa iloa? Mitä ajattelen? Mihin uskon? Mitä odotan, mitä toivon?

Elämä avautuu toisella tavalla, kun työn ja viran velvollisuudet eivät määrittele jatkuvasti ajan käyttöä ja ohjaa ajatuksia. En edelleenkään tarkoita sitä, etteivätkö ajatukset, joita olen pappina ilmaissut, olisi olleet omiani. Ovat olleet.

Mielenkiintoinen kokemus on ollut viimeisten vuosien saarnoista kokoamani kirja. Kokemuksen mielenkiintoisuus on siinä, että kun on lukenut läpi kokonaisuutta – oma ajattelu on selkeästi havaittavissa. Toisaalta noita omia saarnoja lukiessani on aika ajoin tullut jotenkin puhutelluksi. Ne ovat koskettaneet: Näinkö olen saarnannut?? Kokemus on siis positiivinen – mutta olen ollut yllättynyt.

 

Muutos

Toimin virassa ollessani lähes parikymmentä vuotta perheneuvojana. Se merkitsi usein sellaisten parien tapaamista, joiden kesken vallitsi jokin ongelma, johon toivottiin muutosta. Mikä tekee muuttumisen mahdolliseksi?

Moni yrittää tehdä elämäänsä muutosta väkisin vaatimalla ja pakottamalla, jopa uhkailemalla. Muutosta ei kuitenkaan tule – yksikään muutos ei synny pakottamalla. Pakottaminen on verrattavissa tilanteen, jossa yrität selvittää solmussa olevaa köyttä tai narua vain kiristämällä – kalaverkosta puhumattakaan. Mitä enemmän kiristät – sitä tiukempi on solmu. Solmun ratkaisu löytyy vain löysäämällä.

Tämän teorian soveltaminen perheneuvojana tarkoitti sitä, että pyrin auttamaan asiakkaitani kuuntelemaan toisiaan ilman, että yritetään tehdä jotain muutosta. Pysähdytään edes hetkeksi. Löysätään solmua edes hetken – edes vähän. Pysähtyminen antaa tilan muutokselle – muutokselle, joka tapahtuu itsestään. Oivallukset syntyvät vain silloin, kun väkisin ei yritetä edistää mitään.

Muutokset ovat osa kasvua ihmisenä.

Kuka minä olen? Tunnistan, että en ole kivestä veistetty patsas, joka pysyy muuttumattomana vuodesta toiseen. Muuttumattomuus ei kuulu elämään – elämän edellytys on mahdollisuus kasvaa ja sitä myötä myös muuttua.

 

Kasvun ihme

”Kuka minä olen” -kysymystä voidaan lähestyä hyvin monesta näkökulmasta. Jokaisella näkökulmalla on oma merkityksensä. Eräs televisiosta vaimoni kanssa seuraamamme sarja on ”Sukuni tarina”. Tuo sarja kertoo erilaisten julkkisten suvun historiasta – erityisesti usein joistakin historiallisista henkilöistä.

Tuollaista tarinaa en nyt mielessäni erityisesti ajattele. Mutta kuitenkin omalla historialla on oma merkityksensä. Monet asiat tuntuvan periytyvän sukupolvelta toiselle enemmän tai vähemmän tietoisesti. 

En ajattele nyt erityisesti mitään geeniperimää – vaikka silläkin lienee oma merkityksensä. Ajattelen enemmän sitä ympäristöä ja viitekehystä, jossa kasvaminen tapahtuu.

Lasten kohdalla puhutaan usein kasvattamisesta. Kasvu kuitenkin tapahtuu itsestään – kasvamisen eteen en voi tehdä mitään. Ainoa asia, jolle jotain voi tehdä on luoda kasvulle edellytykset ja ympäristö. Lapsi tarvitsee kasvaakseen ravintoa, huolenpitoa ja rakkautta sen kaikissa muodoissaan. Aivan samalla tavalla kuin kasvin siemen – kunhan sille annetaan edellytykset, kasvun ihme tapahtuu. Mitään ja ketään ei voi pakottaa kasvamaan. Voi vain antaa edellytykset. Siemen kylvetään multaan ja pidetään huolta maaperän kosteudesta. Kasvu tapahtuu itsestään. Syntyy verso, nousee varsi, kukkakin kukkii ja lopulta voi tulla jopa hedelmä tai marja ja uusi siemen… kasvu on ihme. Ihme edellyttää sopivaa ympäristöä.

Ajatukseni kulkee siinä, että lapsuuden ympäristö – johon suvun historia välillisesti on vaikuttanut – luo parhaimmillaan kasvun edellytykset. Lapsuuden ympäristö voi tehdä kasvamisen vaikeammaksi – tai luoda sille hyvät edellytykset. Nämä taustat nousevat sukupolvien takaa. Tosin vain osin sieltä – ympäristö on se ympäristö, jossa elinvuotensa viettää.

Elämän muutos on kasvamista. Kasvaminen ei pääty silloin, kun senttejä ei pituuteen enää tule lisää – tai kiloja vartalon ympärille. Niin kuin kasvi aloittaa tiensä siemenestä – ja lopuksi tuottaa omat siemenensä –kasvu sisältää monenlaisia vaiheita. Elämän varrella niin moni asia muuttuu. Muutos liittyy aina kasvamisen ihmeeseen.

 

Kuka minä olen?

Tänään päätin aloittaa kirjoittaa aiheesta ”kuka minä olen?” Ajatuksenani on julkaista tähän liittyvästä tajunnan virrasta pätkä noin kerran viikossa.

Ajankohtaan vaikuttaa selkeästi eräs asia. Olen viimeisen puolen vuoden ajan kärsinyt puheongelmista. Puhuminen on vaikeaa – ei ainoastaan epäselvää, vaan ylipäätään hankalaa. Se on selvästi vaikuttanut myös ajatteluuni ja kokemukseeni. Kuka minä olen? Kuka minä olen – jos puheeni lakkaa kokonaan? Kuka olen, jos en puhu – kun ammattini puolesta olen puhunut läpi elinvuosieni.

Toki vieläkin puhun ja saan asiani sanottua – mutta puhe on hitaampaa eikä ääni ole tunnistettavissa omaksi. On hyvin vaikea kuvitella itseään enää koskaan esimerkiksi saarnaamaan tai toimittamaan kirkollisia toimituksia. Jos siis tilanne jatkuu tällaisena kuin se nyt on. Kuka olen? Olenko edelleen sama ihminen kuin ennenkin?

Puhumisen eräs suuri merkitys on siinä, että puhumisella ja kuuntelemisella luodaan kontakti. Sanoilla myös ilmaiset kuulevasi mitä toisella ihmisellä on asiaa. Puhuminen ja kuuleminen luo yhteyden. Äänettömyys luo yksinäisyyttä.

Ajankohta siis aukeaa tästä ongelmastani käsin – ongelmasta, johon toivon lähiaikoina löytyvän vastauksia. Vastauksia siihen, mistä lopulta on kyse.

Mutta aihe – kuka minä olen? Tuo kysymys on elänyt mielessä pitkään. Olen jo vuosia ajatellut, että jos minun olisi sanottava, mikä mielestäni on elämän suuri peruskysymys niin se on juuri tämä: ”Kuka minä olen?” Kysymys on siis paljon enemmän kuin kysymys: ”Mikä on nimesi?” Minulle ei siis riitä vastaukseksi: ”Olen Seppo.”

En tiedä tuleeko tekstini kenenkään muun luettavaksi. Jos niin kuitenkin käy – älä pyri tutustumaan minuun vaan esitä itsellesi kysymys: ”Kuka minä olen?”

Jos kiinnostaa - seuraa blogiani. 

 

Lahdessa 3.7.2022

 

Yhteyden ihme

Olen kuullut kerrottavan

joutsenten elävän suhteessaan

läpi elämänsä.

Elämän aarteista yksi

on yhteys.

Kun seuraan joutsenten elämää

jään ihmettelemään

kuinka he kommunikoivat.

Millainen on lintujen

ja muiden eläinten kieli?

Vuorovaikutus on ilmeinen.

 

Elämän suolaa

Elämä on ihme.
Luomakunnan helmi.

Elämän todeliisuus

on parhaimmillaan

kaiken viisauden lähde.

Ihmisen mieli

vain sanoittaa todellisuutta.

Ei enempää.

Usko antaa elämälle maun
sopivasti suolaa leivälle.

https://www.adlibris.com/fi/e-kirja/elaman-suolaa-ja-leipaa-saarnoja-vuosien-varrelta-9789528099437