Uskonko?

Kristittynä - tiedän ja tunnen olevani kristitty – usko on keskeinen termi. Usko Kristukseen, kolmiyhteiseen Jumalaan on luonnollisesti kristityn tunnusmerkki. Uskonko?

Miksi tämä kysymys? Mitä usko on? Voinko jotenkin itseäni kuulostelemalla vakuuttua uskostani? En mielestäni. Mielestäni usko on vähän kuin märkä saippua – kun siihen tarttuu se liukkaana helposti lipsahtaa kädestä. Mistä voin tietää uskovani – vai onko se lainkaan mahdollista.

Usko on terminä tai käsitteenä hyvin mielenkiintoinen – kyse on kokemuksesta. Mutta jälleen kokemuksesta, josta on vaikea ilmaista mitään todistetta. Asian tekee ehkä vielä haastavammaksi se, että kolikon toisella puolella on epäily. Missä ei ole uskoa – siellä ei ole epäilyäkään. Tarkoitan sitä, että siellä missä ei ole uskoa – ei siellä ole epäilystäkään. Silloin ollaan vain varmana jostain, mitä ei omasta mielestä ole. Usko ja mielipide eivät minulle ole sama asia.

Kuka minä olen? Minulle usko ei avaudu siitä, että kuuntelisin itseäni. Kyse on minulle paljon isommasta asiasta. Usein olen ilmaissut asian tähän tapaan: Omasta uskosta en voi vakuuttua, mutta olen täysin vakuuttunut siitä, että minulla on hyvä Vapahtaja, Kristus. Uskon kohde on enemmän kuin oma kokemus. Usko ja tunnetila eivät ole sama asia. Tunteet elävät ja vaihtuvat hetkestä toiseen.

Onko tällä vaikutusta minuun. On toki – kokemus siitä, että saa olla armahdettu ja rakastettu kantaa elämässä ja antaa pohjan koko tapaan suhtautua elämään ja toisiin ihmisiin – kaikkeen siihen, mitä ympärillään näkee ja kokee. Kokemus on vahva – mutta se ei synny siitä, että kysyn itseltäni: ”Uskonko?”

Uusin Uuden Testamentin käännös (UT 2020) toteaa uskosta seuraavasti: ”Uskolle totta on se, mitä toivotaan, ja näkymätön on sille näkyvää.” Hpr.11:1

Kuvan kädettömällä krusifiksilla oli kädet, kun sain tuon lahjaksi tädiltäni rippijuhlissani vuonna 1970. Kädet ovat jääneet matkan varrelle. Mutta vuosien myötä on kirkastunut, että meidät itse kunkin on kutsuttu toimimaan juuri Kristuksen käsinä tässä maailmassa.