Salaisuuksien maailma

Nykyistä käsitystä todellisuudesta hallitsee pitkälti tiede. Näin moni tuntuu ajattelevan. Tietenkin monessa kohdin näkemys on aivan paikallaan. On asioita, joita voidaan mitata ja eri tavoin todentaa. Tietämys tällä sektorilla on askeltanut kovaa vauhtia eteenpäin.

Elämässä on kuitenkin paljon merkittäviä asioita, joita ei voida tieteellisillä menetelmillä todistaa. Eräs suurimmista salaisuuksista on koko olemassaolon perusta – Hän, jota kutsumme Jumalaksi. Kristinuskon ilmaisu: ”Salattu Jumala” – kuvaa hyvin asiaa. Jumala on – mutta Jumala on salattu. ”Minä olen se joka olen”  (2.Moos. 3:14) – oli Jumalan vastaus Moosekselle. Vastaus jäi auki.

Minulle tämä lähtökohta on hyvin vapauttava. Miksi niin. Siitä yksinkertaisesta syystä, että minulle on suuri helpotus se, että Jumalaa ei voi ”panna purkkiin”. Häntä ei voida sitoa kirjojen kansiin. Ei edes silloin, kun kirjana on Raamattu tai Koraani. Kun käsissäni on nk. pyhiä tekstejä, niihinkin kirjoittajat ovat avanneet omat näkemyksensä. Niihin toki kätkeytyy viisautta – mutta kuitenkin kirjoittaja tulkitsee aina asioita oman kokemuksensa kautta. Se on luonnollista.

Minulle tämä on helpotus, kun viivyn Raamatun tekstien äärellä. Se on helpotus siksi, että jos tekstiä luettaisiin ikään kuin Jumalan sanelemana kirjana, joka pitää uskoa sanasta sanaa – joutuisin ristiriitojen valtaan. Sen sijaan voin nähdä, että erilaisista näkemyksistä huolimatta jonkinlainen punainen lanka piirtyy tuon kirjakokoelman lävitse. Tiivistettynä tuo punainen lanka on tämä: ”Jumala on rakkaus”.

Voinko todistaa sen? En – mutta voin kokea sitä. Uskon, että Jeesus elämällään osoitti tämän rakkauden todeksi. Hän kohtasi lukemattomia ulkopuolisiksi tuomittuja ja armahti heitä, auttoi heitä, rakasti heitä.

Elämässä on paljon elämälle tärkeitä asioita, joiden todistaminen on mahdotonta. Mitä on rakkaus. Jos sanot rakastavasi – tai koet tulleesi rakastetuksi. Voitko sen todistaa? Uskon, että todistaminen on mahdotonta, mutta kokeminen todellisuutta. Samanlainen salaisuus kätkeytyy kokemukseen luottamuksesta. Voinko todistaa luottavani? En – mutta voin kokea, että olen toisen mielessä luotettu tai voin itse luottaa. Se vain syntyy ja on kokemus. Samanlainen salaisuus on vaikkapa ystävyys – siihen ei voi pakottaa, sitä ei voi ostaa – mutta se voidaan kokea.

Tämä on salaisuuksien maailma. Monenlaisia asioita voidaan kokea todeksi – vaikka tieteellä ei kyseisiä asioita voida todistaa. Ei, vaikka nuo asiat saattavat olla lopulta asioina elämässä kaikkein arvokkaimpia.

 

Viides evankeliumi

 

Kun musiikki alkaa soida – olin melkein missä vain – alkaa jalka liikkua rytmissä. Musiikilla on merkillinen vaikutus. Se hyvin usein koskettaa syvälle. Välillä jopa siten, että kyyneleet alkavat valua silmistä – tai niin kävisi, jollei tietoisesti yritä sitä välttää.

Musiikilla voi ilmaista monenlaisia asioita. Milloin se pukee muotoonsa ilon ja milloin surun. Musiikki herättää kaipauksen jostain hyvin syvältä.

Musiikki on kulkenut matkassani koko elämän ajan – ainakin niin pitkän ajan kuin muistan. Kun olin pieni lapsi kotona – erityisesti mökillä ja matkalla sinne – laulettiin. "Yli kasteisten vuorten me kuljemme..." Se kuului jotenkin yhdessäoloon. Laulua säestettiin haitarilla tai kitaralla – tai ei millään. Laulu vain kuului asiaan.

Aika oli toinen. Ei ollut tietoakaan kännyköistä eikä muistakaan elektronisista vempaimista. Musiikki oli elävää. Radio toki laitettiin auki, kun vuorossa oli viikon lista tai lauantain toivotut.

Musiikki on elänyt minussa läpi vuosien. Pianotunnit alkoivat ehkä kuusivuotiaana, kitara astui kuvaan rippikoulun jälkeen. Nuo soittimet ovat eläneet mukana laulun kanssa läpi vuosien. Ei niin, että koskaan olisin soittanut kovin korkealla tasolla – mutta kuitenkin niin, että se on tarkoittanut esiintymistä seurakuntien erilaisissa tilaisuuksissa.

Vuosien varrella olen kuulunut myös useampaan kuoroon. Nyt viimeisin kuoro on Lahden Gospelkuoro – ja kieltämättä se on jotain ihan muuta kuin kaikki aiemmat, johon olen kuulunut. Tämän hetken yksi suurimmista huolista on, että pystynkö jatkossa laulamaan. Ääni ongelma on suuri - vaikka puhe takkuaa pahasti, laulaminen on kuluneeseen kesään asti ollut mahdollista. Toivon, että tuo mahdollisuus jatkuu. Ei pelkästään laulamisen vuoksi – vaan se, että kuoro muodostaa yhteisön. Kirjaimellisesti tunnetasolla ”we are family”. Lisäksi kuoron ohjelmisto on suurelta osin hyvin koskettavaa – siksi kyyneleet ovat hyvin hyvin lähellä – tosin myös monenlaiset ilon ilmaukset.

Musiikkiin liittyy myös sellainen mielenkiintoinen piirre – musiikin äärellä voin kokea olevani minä. Siis minä siinä mielessä, ettei se liity ammattiini. Musiikissa on jotain, joka koskettaa syvälle ja siten paljastaa jotain, joka on minulle tärkeää. Musiikki on kuin tie sisäiseen maailmaan - ei mikään ihme, että musiikki on hyvin oleellinen osa myös hengellistä elämää. Ei yllätä,  että Martti Luther sanoi musiikin olevan viides evankeliumi, ilosanoma. 

Puhumattakaan myös siitä, että musiikki luo hyviä ystävyyssuhteita. Kuka minä siis olen?

Ammatti

Kuka minä olen? Olenko virkani edustaja? Takanani on jo 44 vuotta pappina. Kuka minä olen – olenko pappi? Vai onko pappi vain ammattini? Onko pappeus osa persoonaani – minää?

Muistan hyvin, kun aloitin kirkkoherran virassa – joka siis oli viimeinen virka, johon työvuosinani ryhdyin. Virka poikkesi suuresti aiemmista viroistani seurakuntapappina tai perheneuvojana. Silloin ei itseen kokenut kohdistuvan suuria odotuksia. Mutta kirkkoherran virka oli toisenlainen. Jo ensimmäisenä virkapäivänä ovesta astui henkilöitä kysymyksineen – ja minulta odotettiin jotain.

Kuinka paljon toisten ihmisten odotukset määrittelevät sitä, kuka minä olen. Vai määrittelevätkö nuo odotukset vain sitä millainen ja kuka olen virassani?

On selvä, että tuo yli 44 vuotta kestänyt pappeus on vaikuttanut minuun – on vaikea kuvitella, ettei niin olisi. Papin viran suuri rikkaus on siinä, että se luo mahdollisuuden hyvin monenlaisiin kontakteihin eri ihmisten kanssa. Yhteydellä ja kontaktilla on merkitystä. Mutta kuka minä olen?

Kun virkavuodet ovat jääneet jo taakse -noin reilut kaksi ja puoli vuotta sitten – koen aika ajoin merkillisiä hetkiä, joissa koen olevani itse. Ne ovat positiivisia hetkiä. – Ei niin, että työ vuodet olisivat olleet jotenkin negatiivisia. – Mikä minulle on tärkeää? Mikä tuottaa iloa? Mitä ajattelen? Mihin uskon? Mitä odotan, mitä toivon?

Elämä avautuu toisella tavalla, kun työn ja viran velvollisuudet eivät määrittele jatkuvasti ajan käyttöä ja ohjaa ajatuksia. En edelleenkään tarkoita sitä, etteivätkö ajatukset, joita olen pappina ilmaissut, olisi olleet omiani. Ovat olleet.

Mielenkiintoinen kokemus on ollut viimeisten vuosien saarnoista kokoamani kirja. Kokemuksen mielenkiintoisuus on siinä, että kun on lukenut läpi kokonaisuutta – oma ajattelu on selkeästi havaittavissa. Toisaalta noita omia saarnoja lukiessani on aika ajoin tullut jotenkin puhutelluksi. Ne ovat koskettaneet: Näinkö olen saarnannut?? Kokemus on siis positiivinen – mutta olen ollut yllättynyt.